Pirkko Saisio: Ilmestyskirja

 

Elämänmenoa. Nyt. 

Pirkko Saisio: Ilmestyskirja. Siltala 2026. 299 s.

On perjantai ja kolmastoista päivä, vuosi 2025. On kesäkuu, ja muurin takaa koivu ojentelee jo tummentuneista lehdistä raskaita oksiaan, kun kirjailijan puhelin soi ja tuttu gynekologi ilmoittaa tutkimusten varmistuneen syöväksi. Siinä se on, lause, joka katkaisee elämäni kahteen osaan, kuin kastemadon, kirjoittaa Pirkko Saisio (s. 1949) hiljattain ilmestyneen autofiktiivisen Ilmestyskirjansa alussa.

Vaikka Saisio ei ole milloinkaan pettänyt odotuksiani, tällä kertaa epäröin. Ennakointini osoittautui kuitenkin täysin virheelliseksi. Aihe on sananmukaisesti kuolemanvakava, mutta Ilmestyskirja ei masenna, ei raskauta. Se on laatuluettavaa sekä anniltaan että ilmaisultaan, eikä siitä puutu huumoriakaan.

SYÖPÄDIAGNOOSIN SAADESSAAN kertoja on kaupungilla ostoksilla. Ensireaktion - Ohoh - jälkeen olo tuntuu eksyneeltä ja ruumis pettäjältä. Sitten on mietittävä, keille uutisesta pitäisi ilmoittaa, missä järjestyksessä, miten ja millaisena hetkenä? Paljon on niitäkin, joille haluaa vaieta koko sairaudesta.

Alusta alkaen on selvää, että kertoja tahtoo kuvata reaktioitaan mahdollisimman rehellisesti ja vilpittömästi. Hän ei halua uhriutua eikä esittää sankarillista. Hän on oma entinen itsensä, ja juuri siksi hänen mukaansa on niin helppo lähteä, oli sitten kokenut jotain vastaavaa tai ei.

Ilmestyskirjan kertojan ajattelussa ja käyttäytymisessä ei mikään tunnu sepitetyltä, saati epäuskottavalta, vaikka tietysti fiktiollakin on kirjassa osuutensa ja valinnoilla omat vaikutuksensa. Mitä haluan kertoa, mitä jätän kertomatta?

"Hoitopolku" ympäristöineen ja pysähdyspaikkoineen tarjoaa vuoroin vakavaa, vuoroin jopa koomista taivallusta.

Terveyskeskus- ja sairaalamaailmaan tutustunut löytää runsaasti samastumispintaa sokkeloisten rakennusten käytäviltä ja oudoista odotustiloista. Vastaan tulee ilmoittautumisautomaatteja, jonotusnumeroita, ovikoodeja, lattiaan maalattuja kulkusuuntia ja mykkyyteen vajonneita odottajia. Ei siis helppokulkuista maastoa ainakaan krooniselle eksyjälle, jollainen kertoja väittää olevansa.

Kuvaukset erilaisista tutkimus- ja hoitotilanteista ovat intiimiydessään riipaisevia.Yritystä olla kunnon kansalainen ja hyvä potilas löytyy kyllä, mutta ei ole mutkatonta antautua tutkivien katseiden ja arkojen toimenpiteiden kohteeksi, vaikka kohtelu on asiantuntevaa ja ystävällistä. On annettava periksi, luovuttava arvokkuudestaan ja hyväksyttävä väistämätön.

Toisaalta sairaala voi olla myös hyvin erilaisten ihmisten yllättävä kohtaamispaikka. Kirjan mieliinpainuvimpia kohtauksia ovat nuoren, sermin takaisen Irtoripsi-ihmisen yllättävä avautuminen ja sairaalan ulkopenkille kokoontuneiden tupakoitsijoiden nuotiopiiri, jonka yhteisitku hoitaa osallisiaan kuin itkuvirret ikään.

VAKAVA DIAGNOOSI ON AINA PYSÄKKI, jolla katse kääntyy elettyyn elämään. Ajatuksissa päällimmäisenä on suhde puolisoon, lapsiin ja lastenlapsiin, ja mieleen nousee monenlaisia muistoja.

Merkittävin käänne kertojan elämässä vaikuttaa olleen Etsityn löytyminen. Hänet eli puolisonsa kertoja tavoittaa aamuyöllä Kaisaniemen Varsapuistikosta yli neljäkymmentä vuotta sitten, ja juuri Etsitylle hän ajattelee mahdollisen kuolemansa olevan kaikkein vaikeinta. Se on puheenaiheenakin täysin poissuljettu, Ei puhuta siitä -kategoriaan kuuluva.

Mutta työelämäänsä voi tarkastella huoletta, ja sen kertoja tekee joko oikeita nimiä käyttäen tai alkukirjaimilla vihjaten. Jotkut työelämään liittyvät tapahtumat ja ihmissuhteet saattavat vaikuttaa tarpeettomilta, mutta ne ovat niin olennainen osa elettyä elämää, ettei niitä voi ohittaa, ja kieltämättä niiden kirpakka huumori myös piristää.

Lapsia ja erityisesti murrosikäisiä Saisio tarkastelee aina suurella hellyydellä. Tulee mielikuva, että hän näkee teiniensä käytöksessä oman samanikäisen itsensä, sorretun, loukkaantuneen ja avoimesti ärtyneen nuoren. Kun saisi olla edes rauhassa eikä aina kyseltäisi.

Saision siirtyminen mitättömän tuntuisista arkitilanteista miettimään aihetta huomattavasti suuremmissa kehyksissä käy kuin itsestään.

Voi olla, että joskus on ollut aika, jolloin - - . Voi olla - -. Voi olla, että on paljon vaikeampaa elää maailmankaikkeudessa, joka syntyi sattumalta, tuntemattoman pisteen satunnaisesta räjähdyksestä, ja elää aikana jolloin oma identiteetti on ainoa asia, jota rakentamalla ja jatkuvasti korjailemalla pysyy yhtä aikaa näkyvänä ja näkymättömänä. Voi olla.

MISTÄ TULIN, MISSÄ OLIN, KEIHIN KUULUIN? Kun kertoja ei voi tietää, mihin on menossa, hän katsoo tehtäväkseen selvittää, missä on ollut. Esiin nousevat ympäristöt, ihmiset, ryhmät, suku.

Kesäsaari ja Talvisaari ovat molemmat rakkaita paikkoja, mutta Madeiran talvikoti saa enemmän huomiota. Sen luontoa ja asukkaita kuvatessaan Saisio tulee samalla kuin vaivihkaa osoittaneeksi, miten paljolti ihminen on ympäristönsä muovaama. Meren Paavalin (Paul do Marin) rantakyläläinen on ikuinen horisontaali-ihminen, vuoristonpaavalilainen omimmillaan vertikaalisessa maisemassaan.

Entä Talvisaaren suomalaiset asukkaat? Kun pariskunta löytää saarelta yksinäisen koivun, se iskee vyön alle välittömästi. Siinä tilassa kliseetkin ovat sallittuja.

Me tulemme koivujen maasta. - - Tulemme tuhansien järvien maasta. - - Me olemme niitä ihmisiä, jotka näkevät tienvarsien avohakkuualueilla metsän, sen joka siinä äsken huojui, tai metsän, joka siinä joskus vielä tulee huojumaan. Me olemme metsäkansaa. 

Esivanhempien kohtalot jäävät paljolti arvailujen varaan, mutta siitä kertoja on varma, että jotain heistä hän kantaa mukanaan. Kertojan eritellessä hajanaisia tietojaan isovanhemmistaan minussakin herää voimakas tarve saada selville sukuni vaiheita. Mitä perintöjä saatankaan tietämättäni kuljettaa muassani?

Perimmäiset kysymykset jäävät tietysti ratkaisematta, mutta Saision matkassa niitä on nautinto pohtia. Vaikka olenkin kertojan tapaan kaikenlainen, joitain yksityiskohtia voi hyvinkin etsiessä kirkastua.

ILMESTYSKIRJAA EI PYSTY LUKEMAAN kiireellä, siitä Saisio pitää huolen persoonallisella kertomatavallaan. On mentävä mukaan kertojan ajatteluun ja edettävä sen käänteitä seuraten. Samalla kirjailija osoittaa, kuinka haparoivaa olemisemme oikeastaan on. Haluan. En halua. Haluan.

Tekstin katkelmallisuus ja tyhjien rivien tekniikka pysäyttävät tavan takaa miettimään sanottua ja/tai jatkamaan ajatusta eteenpäin. Ilmestyskirjan riveiltä saattaisi poimia melkein pienen aforismikirjan verran mietelmiä maailmasta ja ihmisenä olosta?

Saision ilmaisun kirkkaus perustuu paljolti sen musiikillisuuteen, tarkkaan rytmiin, tehokkaaseen toistoon ja harkittuun variointiin. Ja vaikka aihe on tumma ja raskas, sen keskeltä loistaa kaiken aikaa myös valoa, keveyttä ja iloa elämästä ja rakkaudesta.

Niiden nujertamiseen eivät pysty edes kertoja toiveikkuutta toppuuttelevat tohtorit Todennäköisesti ja Luultavasti.

Pirkko Saisio. Kuva: Pirjo Honkasalo