Elin Anna Labba: Älä mene mereen

 

Katkerat jäähyväiset kotijärvelle 

Elin Anna Labba: Älä mene mereen (Far inte till havet, 2024). Suom. Outi Menna. Tammi 2026. 403 s.

Järvi oli kodassa. Ovi oli auki, ja sen kirkkaansininen väri heijastui vedenpinnasta. Liikkuiko se? Iηgá oli varmaan nähnyt harhoja. Oli tyyntä, ja yöttömän yön auringossa järvi kimalteli kuin voi tai kalaöljy. Rasvainen ja jääkylmä. Kaikki oli sulautunut yhteen: järvi ja tunturi ja kylä, ja rannalla, joka ei ollut enää ranta, seisoi Iηgá vaitonaisena ja liikkumatta.

Kirjailijan ja toimittajan Elin Anna Labban (s.1980) esikoisteos, saamelaisten pakkomuuttoja käsittelevä Herrarna satte oss hit: om tvångsförflyttningarna i Sverige, palkittiin vuonna 2020 August-palkinnolla. Vastikään suomennettu Älä mene mereen ilmestyi ruotsiksi 2024 ja on kirjailijan ensimmäinen romaani.

Pakkomuutot ovat keskiössä myös romaanissa, jossa valtio ja sähköyhtiö viis välittävät luonnosta ja saamelaisesta elämäntavasta energiatuotannon lisäämisen tärkeyteen ja hyvinvointivaltion rahoitukseen vedoten. Vaikka romaani sijoittuu Ruotsiin ja 1940-1970-luvuille, kosketuspintaa löytyy myös meiltä ja tämän päivän politiikasta.

Kirjailija omistaakin romaaninsa kaikille niille, joiden kotikylät ovat joutuneet veden valtaan.

ROMAANIN TAPAHTUMAT PERUSTUVAT Luulajanjoen varrella toimeenpantuihin tunturijärvien patoamisiin ja lapinkylien hukuttamisiin. Kun patoja aika ajoin korotettiin, rannoilla sijainneet saamelaisten kesäkylät saattoivat joutua veden alle yhä uudelleen ja ylempää. Koti sananmukaisesti huuhtoutui alta, ja maisema muuttui vieraaksi ja vaaralliseksi. 

Labban romaanissa päähenkilöinä ovat kolme yhdessä elävää naista: äiti Rávdná, hänen tyttärensä Iηgá sekä sisarensa Ánne. Vaikka Iηgá on romaanin alussa vasta 13-vuotias, loppujen lopuksi hän on kirjan keskeisin henkilö. Ánnen osuus jää niukimmaksi mutta on tapahtumien kannalta erittäin oleellinen.

Kun Rávdná on leski eikä Ánnella ole ollutkaan puolisoa, miesväkeä on romaanissa vain sivuhenkilöinä ja usein he edustavat piittaamattomuutta, ylemmyyttä ja itsekästä vallankäyttöä. Feministiset äänenpainot ovat näkyvimmillään Rávdnán seuratessa kaivinkoneiden tuhotyötä ja miettiessä, mitä olisi tapahtunut, jos naiset olisivat saaneet päättää. - - Olisivatko naiset antaneet Yhtiön hääriä mielivaltaisesti?

Romaanin naisista huokuu pitkin matkaa syvä yhteys sekä toisiinsa että ympäröivään luontoon ja erityisesti kesäkylänsä järveen. Rávdná tunsi järven sykkivän alapuolellaan, sen sydämen tykyttävän. Oliko järvellä yhä sydän? Täytyihän sillä olla. Kuunteliko se? Se ei saanut olla niin kuollut kuin miltä se vaikutti. Se ei saanut olla niin kuollut.

Kirjailija on kertonut järveä pidettävän monissa kulttuureissa ja myös Saamenmaalla feminiinisenä olentona. Romaanin naisille kalastaminen on tärkein elinkeino, mutta järvessä on myös maagisia voimia, joita totellaan ja joihin turvataan. Järven raiskaaminen on paitsi luontoon myös naiseen kohdistuvaa väkivaltaa.

Järven merkitys korostuu, kun kirjailija antaa sille aika ajoin oman äänen. Romaanin kursiivilla painetuissa lyyrisissä katkelmissa järvi kertoo, mitä se kokee, kun se pakotetaan luonnonjärvestä valtavaksi tekojärveksi eli kyläläisten puheessa Mereksi.

ROMAANISSA KESÄKYLÄ HUKUTETAAN kahdesti, sekä alussa että lopussa. Alussa Rávdná kahlaa kodasta turvaan viimeisiä pelastettavissa olevia taloustavaroita ja muistoesineitä. Kohtaus on henkeäsalpaava. Väki on tullut talvikylästä hiukan tavallista myöhemmin, ja altaan täyttäminen on jo alkanut.

Kun ylemmäs rakennettu uusi kylä joutuu tekojärven alle muutama vuosikymmen myöhemmin, se ei tapahdu yhtä yllättäen. Uutta patoa tohditaan jo vastustaa, mutta laihoin tuloksin. Valtiovalta on sitä mieltä, että paimentolaisten elämäntapa kesä- ja talvikylineen ei täytä pysyvän asumisen ehtoja, joten rannalle rakennetut kodat voidaan surutta hävittää.

Kun itsepäinen ja sisukas Rávdná päättää rakentaa perheelleen kesäkylään talon, sekin osoittautuu kielletyksi hankkeeksi: Paimentolaisina teidän ei viranomaisten mielestä kuulu asua talossa, ei kesällä eikä talvella. Viranomaisten päähän ei mahdu millään ajatus kahdesta kodista eikä kesäkylästä kotikylänä. Paimentolaisethan ovat luonnostaan juurettomia.

Kirjailija kuvaa kodista luopumisen ja uuden kodin luomisen vaiheet ja tunnetilat lukijankin mielialoja ravistellen. Raivostuttaa lukea, miten suruttomasti ihmisiltä riistetään heille rakkaat asuinsijat, mutta esimerkiksi Rávdnán omaperäisessä rakennusprojektissa on toki koomisetkin piirteensä.

HENKILÖISTÄ TRAAGISIN KOHTALO on Ánnella. Hän on säilyttäjä, joka vaalii perinteitä ja on äärimmäisen huolellinen kaikissa askareissaan. Rávdná on sisarensa vastakohta: suurpiirteinen, äkkiä syttyvä ja luova taiteilija, itetaiteilija, ei mikään helppo ihminen edes läheisilleen, mutta silti rakas.

Rávdná on myös räväkkä taistelija ja aktivisti. Hän protestoi avoimesti ja näyttävästi kärsimäänsä vääryyttä vastaan. Iηgá sen sijaan on herkkä ja hiljainen sivusta seuraaja, joka näkee viisaimmaksi taipua ja sopeutua muutoksiin. Hänen vastarintansa on passiivista. Se on surua ja kaipausta, joiden kohteina ovat rakkaiden poismenneiden lisäksi iäksi menetetyt tutut paikat, esineet ja tavat.

Iηgán vaiheissa näkyy selvimmin kodin ja kotipaikan merkitys ihmiselle. Kun patoaminen riistää ne häneltä ensi kertaa jo nuoruudessa, hän ei tunnu enää kunnolla kiintyvän eikä kiinnittyvän mihinkään, ja muistojen haalistuessa hän on entistä juurettomampi.

Juuri Iηgán henkilökuvassa kirjailija saattaa luontevimmin kurkottaa raa'asta realismista maagisen maailman suuntaan, toiseen todellisuuteen, joka häämöttää jossain pinnan alla kuin kadonnut kylä ja sen veteen vaipunut hautasaari vainajineen.

Tekojärven aavemaisuus sopii hyvin erikoisten näkyjen, outojen kuuloaistimusten ja kuoleman takaisten viestien maisemaksi. Ne ovat kuitenkin taiten käytettyjä psykologisia ja runollisia elementtejä eivätkä lähelläkään kauhugenreä.

ÄLÄ MENE MEREEN ON KOMEA eeppinen requiem saamelaisen kansan ja kulttuurin pahoinpitelystä, mutta luen sitä väkevänä kannanottona myös luonnon puolesta. Luontoa on hyödynnettävä harkiten ja kunnioittaen. Kysy. Kiitä. Älä ota enempää kuin tarvitset. Älä haali asioita itsellesi vain koska voit.

Romaanin ympäristökuvaukset poimivat aistimusvoimaisia ja tunteikkaita yksityiskohtia luonnosta, asumuksista, välineistä ja askareista. Miljöö elää väreinä, valona, varjoina ja liikkeinä.

Ihastuin ikihyviksi mm. Labban tuoreisiin ja osuviin, kuvatusta ympäristöstä nouseviin vertauksiin: Puunlatvojen yllä taivas on kuin kesäinen virsi ja tyyny litteä kuin öylätti. Jännitys lepattaa vatsassa kuin lauma pieniä nuijapäitä, ja ajatukset notkistuvat kuin rasvatut rukkaset. 

Erityisesti huomiota kiinnittää kuitenkin se, miten runsaasti ja silti ongelmitta romaanissa vilisee repliikkejä pohjoissaameksi.

Voin hyvin kuvitella, kuinka tärkeää saamelaiselle lukijalle on oman kielen näkyminen ruotsalaisessa alkutekstissä ja sittemmin käännöksissä, mutta on ratkaisulla merkitystä myös saamea taitamattoman lukukokemuksessa.

Minusta saamenkieliset sanat ja repliikit voimistavat tapahtumien ja henkilöiden todenmukaisuutta, elävyyttä ja uskottavuutta. Saamelainen lukija lukee ja kokee repliikit tietysti paljon monitasoisempina kuin ulkopuolinen, mutta saamen käyttö tuo romaaniin myös tietynlaista musiikillisuutta ja tarjoaa samalla kielellisen vertailun ja keksimisen iloa.

Eanni, selällä tuulee liikaa. Ale mana merrii. Älä mene sille. Älä mene Mereen. Suomentaja Outi Mennan työ on varmasti ollut haastava, mutta lopputulos on kyllä nautittava.

Elin Anna Labba. Kuva: Erik Abel / Tammi