Elizabeth Strout: Haluan kuulla kaiken

 

Voi, Elizabeth, että osaat! 

Elizabeth Strout: Haluan kuulla kaiken (Tell Me Everything, 2024). Tammi 2026.  Suom. Kristiina Rikman. 333 s.

Tämä on tarina Bob Burgessista, pitkästä, tukevasta miehestä joka asuu Mainessa Crosbyn kaupungissa, ja nyt hänestä puhuessamme hän on kuusikymmentäviisivuotias. Bob on suurisydäminen mies, mutta ei hän sitä itse tiedä. Meidän muiden lailla hän ei tunne itseään niin hyvin kuin uskoo, eikä hän milloinkaan olisi voinut uskoa, että hänen elämässään olisi mitään kertomisen arvoista. Mutta kyllä siinä on, meidän kaikkien elämässä on.

Näin alkaa Elizabeth Stroutin (s. 1956) yhdeksäs suomennettu teos Haluan kertoa kaiken. Strout-fanit tietävät oitis, kenestä on kyse, Bobistahan luimme jo romaaneista Burgessin pojat ja Lucy meren rannalla.

Romaanin toisen keskeisen henkilön eli Bobin kanssa korona-aikaan ystävystyneen Lucyn elämää olemme seuranneet teoksesta Nimeni on Lucy Barton lähtien. Uutuuden kolmanteen tärkeään henkilöön Oliveen tutustuimme alun perin Stroutin Pulitzerilla palkitussa Olive Kitteridgessä ja uudestaan muutama vuosi sitten Olive, taas! -teoksessa.

Kun Haluan kuulla kaiken -romaanissa on vielä runsain mitoin kolmikon lähipiiriä, entisiä ja nykyisiä puolisoita, lapsia ja sisaruksia, sekä pikkukaupunki Crosbyn ja sen lähistön edesmennyttä ja edelleen elävää väkeä, luulisi heidät tunnistavallakin olevan vaikeuksia henkilögallerian hallinnassa. Mutta ei hätää.

Strout pitää hyvin langat käsissään ja tarjoilee uudellekin lukijalle sen verran tietoja ihmisistään, että mukaan kyllä pääsee. Silti hakeutuisin Stroutin romaanien maailmaan kirjojen ilmestymisjärjestyksessä. 

Kun tietää henkilöiden aiemmista vaiheista, saa tuoreesta romaanista irti kaiken sen tarjoaman nautinnon. Lisäksi Haluan kuulla kaiken voi hyvinkin olla Stroutin jäähyväiset tälle kotoisaksi käyneelle mainelaisyhteisölle, siinä määrin haikeaan mutta miellyttävään olotilaan romaani lukijansa jättää. Romaanihenkilöilläkin on elinaikansa.

NIIN KUIN NIMI SANOO, romaanin pääaihe on ihmiselle ominainen kertomisen ja kuuntelemisen halu ja tarve. Näkyvimmin tarve toteutuu Bobin ja Lucyn ja Lucyn ja Oliven kahdenkeskisissä tapaamisissa.

Yli yhdeksänkymppisellä, edelleen terävällä entisellä opettajalla Olivella on paljon tietoa kaupunkilaisten kohtaloista. Kirjailija Lucyn muutettua takaisin kotiseudulleen Olive tarjoituu kertomaan hänelle muisteluksiaan molempien hyötyessä tapaamisista. Lucy saa aineistoa ja Olive ajankulua. Naisten keskinäisen varauksellisuuden vähitellen sulaessa vuorovaikutus vapautuu ja kaksikon välille virittyy jopa jonkinlaista ystävyyttä. 

Kiltin juristin Bobin ja Lucyn yhteiset kävelyretket meren rannalla ovat toisentyyppisiä. Samalla kun Bob pääsee salaa pappisvaimoltaan tyydyttämään tupakannälkäänsä, ystävykset kertovat toisilleen sekä omiaan että lähipiirinsä kuulumisia ja purkavat mieltään askarruttavia ihmissuhdekuvioita.

Kirjan "pari-istunnot" eivät siis julista vain tarinoinnin - ja kirjallisuuden - ilosanomaa. Sen lisäksi ne tähdentävät kasvokkaisen kohtaamisen ja toisen ihmisen koskettamisen tärkeyttä, sitä kättelyn ja halaamisen tuottamaa mielihyvää, jota robotit ja sometukset eivät ikinä pysty korvaamaan. 

Kun Bob ryhtyy puolustamaan keski-ikäistä erakoitunutta Matt Beachia, jota syytetään äitinsä murhasta, romaani juonitaso saa jännitettä, mutta rikosromaaniksi Haluan kuulla kaiken ei taivu. Stroutin romaaneissa rikos ei niinkään ole ratkaisuaan varten kuin paljastamassa jotain oleellista sekä osallisistaan ja heidän elinpiiristään. Haluan kuulla kaiken on Stroutin aiempien romaanien tavoin psykologinen ja yhteisöromaani.

ROMAANI ETENEE PITKÄÄN LÄHES JUONETTOMASTI. Talvi tekee tuloaan ja pimeys syvenee. Juttukaverit vaihtavat tarinoita ja kuulumisia mutta myös panttaavat ajatuksiaan. Kertoja kuitenkin paljastaa niitä lukijoilleen ja pitää meitä kaikkia muutenkin ajan tasalla henkilöidensä vaiheista, tunnelmista ja hankaluuksista. Olemme ikään kuin kertojan ystäviä.

Vähitellen ongelmaisia ja tuettavia alkaa olla yhä enemmän. Mattin tapaus käy entistä synkemmäksi ja huolestuttavammaksi, Bobin ex-vaimo kamppailee alkoholikierteessä, käly sairastuu kuolemanvakavasti, ja veli on tolaltaan poikansa kanssa. Arkinen, ystävällinen Bob, "synninsyöjä", kuten Lucy häntä luonnehtii, yrittää olla kaikkien tarvitsevien apuna parhaansa mukaan, mutta koville ottaa.

Strout ei kuitenkaan koskaan sorru dramatiikan eikä tunteilun yliannosteluun. Elämästähän tässä on kyse ja siinä aika ajoin vastaan tulevista katastrofeista ja kolhuista, suruista ja ahdistuksista, jollaisia lukijoillakin on kohdallaan tai lähipiirissään.

Juuri siinä piilee Stroutin romaanin imu ja teho. Henkilöhahmot ovat tunnistettavissa ja samastuttavissa. Tuommoisia me olemme, noin kyvyttömiä ja avuttomia. Hyvää yritystä löytyy, mutta yli ja eteenpäin on vaikea päästä ainakin yksin. Tarvitsemme tukea ja ymmärrystä. Tuntuu, että kertojalta heruu myötämieltä ja anteeksiantoa lukijalle saakka.

KIINNOSTAVIN HENKILÖ ON TIETYSTI BOB. Hänen suhteensä Lucyyn on romaanin sisäisen juonen ydintä. Bobin avioliitto huojahtelee, ja Lucyn ja hänen entisen miehensä lähentyminen junnaa paikallaan. Bob ja Lucy ovat ns. sielunkumppanit, mutta voisiko suhde olla jotain vielä enemmän?

Stroutin tapa lähestyä Bobyn ja Lucyn ystävyyden mahdollista muuttumista ja siitä koituvia seurauksia on hienovaraista ja yllättävää. Kannattaako vallitseva yhteys ja kiintymys panna koetteille ja rikkoa saavutettu harmonia? Entä läheisten tunteet? Nykyisessä narsistisessa, vain omia haluja toteuttavassa kulttuurissa on mukava tavata edes fiktiossa henkilöitä, jotka punnitsevat valintojensa vaikutuksia myös muihin.

Romaanissa tapahtuu näkymättömissä ja kuulumattomissa vähintään yhtä paljon kuin näkyvästi ja kuuluvasti. Se, miten Strout pystyy pitämään yllä näitä molempia tasoja,  on hänen taitavan kielenkäyttönsä ansiota.

Vaikka romaanin henkilöt kuuntelevat toisiaan tarkkaavaisesti, heidän puheensa kuulostaa usein arkisen yhdentekevältä. Repliikeissä toistuvat kommentit Voi voi, Ymmärrän, Kurja juttu, Totta, Niinpä, Ei se haittaa, Kyllä vain. Samalla kuitenkin puheiden pinnallisuus ja epätarkkuus, sanojen löytymättömyys ja sanomatta jättäminen ohjaavat - niin lukijoita kuin romaanihenkilöitä - miettimään, mitä tapahtuu pinnan alla, sanojen takana ja vaikenemisen varjossa.

He olivat jo parkkipaikalla ja Bob kääntyi Lucyn puoleen. "Lucy -" Ja sitten hän ei tiennytkään mitä sanoa. "Tiedän mitä tarkoitat", Lucy sanoi ja sipaisi hiukset kasvoiltaan. "Enhän minä sanonut mitään." "Tiedän. Mutta minä kuulin kyllä", Lucy sanoi.

KUNNOLLISUUS KUNNIAAN! Siinä voisi olla yksi romaanin päävaatimuksista. Toinen samanlanen saattaisi kuulua: Jokaisen elämällä on arvonsa ja tarkoituksensa. Vaikka näitä premissejä käsitellään pääosin yksilötasolla, ne koskevat myös yhteisöjä ja koko yhteiskuntaa, suomalaista siinä missä yhdysvaltalaistakin.

Yhteisöllisyyden rapautuminen, luokkarajat ja väestön polarisoituminen eivät korostu romaanissa osoittelevasti mutta ovat havaittavissa. Mainelaisten pikkukaupunkien Crosbyn ja Shirley Fallsin asukkaat elävät hyvin toisenlaisessa todellisuudessa kuin New Yorkiin onnekkaasti kotiutuneet, ja alueellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus näkyvät myös väestön ongelmien eriytymisenä.

Romaanissa tapahtuu pahojakin asioita, mutta sillä, onko ihminen paha vai rikkinäinen, on iso ero, sanoo Bob. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin jatkaa, että ihmistä kuin ihmistä pitäisi ajatella rikkinäisenä, ja rikkinäinen tarvitsee korjaamista eikä tuomiota ja torjuntaa.

Samaa mieltä tuntuu olevan myös Elizabeth Strout, joka ilmiselvästi rakastaa henkilöitään. Siinä lienee Stroutin suosion salaisuus kaikessa yksinkertaisuudessaan: hänen inhimillisten henkilöidensä ja heidän kolhuisten kohtaloidensa rakastettavuudessa.

"Ihmiset ja heidän elämänsä. Siinä kaikki", tiivistää Lucy omien tarinoidensa reseptin. "Tismalleen", nyökkää kirjailija yhdessä Olivensa kanssa. Tismalleen.

Elizabeth Strout. Kuva: Jonne Räsänen/Tammi