Linnea Axelsson: AEdnan - Maa meissä

Linnea Axelssonin saamelaiseepos koskettaa karuudellaan ja kauneudellaan

Linnea Axelsson: Ædnan - Maa meissä (Ædnan 2018). Suom. Kaija Anttonen. Kieletär Inari 2022. 773 s.

Lähes kahdeksansataasivuinen runomuotoinen saamelaiseepos ei ehkä tunnu houkuttelevalta luku-urakalta. Linnea Axelssonin (s. 1980) August-palkinnon 2018 saanut Ædnan - Maa meissä tarjoaa kuitenkin kokemuksen, jollaisesta ei kannata kieltäytyä.

Vaikka teos on esineenä niin painava, että luin sitä pöydän ääressä, lukeminen sujui kuin itsestään. Kun sivuilla on vain tusinan verran lyhyitä säkeitä, aikaa kului lähinnä tarinan ja kielen sulatteluun ja nautiskeluun.

Axelssonin eepoksen suomentaja Kaija Anttonen valaisee saatesanoissaan käännöstyön vaiheita ja vaikeuksia. Tarinan sisälle pääseminen käy kuitenkin hankaluuksitta, ja minusta tuntui, kuin olisin lukenut kirjaa sen alkuperäisellä kielellä.

Edes se, ettei eepos rakennu selkeälle aikajanalle vaan ajallisesti vaihteleville episodeille, ei vaikeuta eläytymistä. Henkilöiden monologeja - tilityksiä, muistoja, kuvitelmia ja mielialoja - kuuntelee herkällä korvalla ja yhdistelee mielessään kuin mosaiikkia. Kokonaiselämys on ehyt, kaunis ja vaikuttava.

JOKKMOKKIN PORJUSISSA SYNTYNEEN ruotsalais-saamelaisen Axelssonin Ædnan -eepos koostuu kolmesta osasta ja on kahden perheen ja kolmen sukupolven tarina. Ajallisesti se kattaa satakunta vuotta, ja sen ensimmäinen osa Ædnan - Maa alkaa kevättalvesta 1913.

Saamelaispariskunta Ber-Joná ja hänen vaimonsa Ristin viettävät porolaumoineen liikkuvaa elämää, joka on epävarmaa mutta itse valittua ja mieluista. Kun heidän toinen poikansa Nila syntyy vammaisena ja myös riuskalle Aslatille käy huonosti, mikään ei jatku enää entisellään. Valtakunnan rajojen sulkeuduttua perhe joutuu jättämään tutut maisemat ja hakeutumaan etelämmäksi, ja elämä on enää lähinnä kestämistä ja kaipausta.

Axelssonin niukkasanainen mutta tiheä ilmaisu avaa lukijan eteen riipaisevan kauniita ja koskettavia tuokioita vuoroin luonnosta ja ihmisen sisimmästä. Tarvitaan vain pari osuvaa havaintoa ja muutama oikea sana ja näen jo selvästi, kuinka vaamien vuo / aaltoili innoissaan / ylös kalliota tai kuinka ystävä tyttärineen punoo vieressäni suonilankaa.

Axelsson sisäistää ja kuvaa henkilöidensä tunnetilat niin, että se tekee ihan kipeää. Usein mieleeni nousivat suomalaisestakin kansanrunoudesta tutut tuntojaan erittelevät naislyyrikot.

Kudon terästä / pehmeään huiviini / teen rinnastani panssarin // eikä kukaan näe / hakkaavaa sydäntäni // Lintua joka nokkii / yksin, pienenä //- -

TOINEN OSA  Ædno - Joki alkaa talvesta 1977 mutta aaltoilee siitä reilusti taakse- ja eteenpäin aina vuoteen 2013 saakka. Pääasiallisin puhuja on saamelainen Lise. Hän on naimisissa ruotsalaisen Rolfin kanssa, ja pariskunnalla on kaksi lasta Per ja Sandra. Ber-Jonán ja Ristinin perheeseen heitä yhdistävät vain asunto ja kuulopuheet. Hän asui / tässä asunnossa / ennen meitä / Nilan äiti // Nilan - - josta / äiti oli puhunut / niin monesti

Tapahtumapaikka on Porjus, jonne Vattenfall on rakentanut jo kaksikin voimalaa. Ruotsalaisille voimalat olivat edistyksen merkki. Saamelaisille vanhojen järvireittien patoaminen, suuret altaat ja uusiin uomiin ohjatut joet olivat katastrofi. Henkilökuvaus on edelleen tarkkaa ja hienovireistä, mutta sen rinnalla alkavat korostua yhteiskunnalliset äänenpainot.

Jo Ber-Jonán ja Ristinin vastoinkäymiset osoittavat, ettei kirjailija halua yhtään romantisoida poropaimenelämää. Luonto voi aiheuttaa tuhoa siinä missä ihminenkin, mutta viranomaisten mielivalta on tietoista ja tarkoituksellista eikä sitä voi ottaa kohtalonaan. 

Axelsson näyttää, millaista on jättää taakseen entinen elinpiiri ja perinteinen elämäntapa. Lise kätkee parhaansa mukaan hävettävän, "primitiivisen" taustansa ja yrittää ruotsalaistua, mutta veli Jon-Henrik, Jonne, ei sopeudu koskaan voimaloiden maailmaan. Vallanpitäjän sivistystoimien tuloksena sisarusten identiteetti on säröillä lopun elämää.

Kuvaus sisarusten paimentolaiskouluun lähettämisestä on sydäntä särkevä. Läksiäisiksi tarjottu makea hillahillo ja juhlavaan lapinpukuun sonnustautuminen tuntuvat seitsenvuotiaasta käsittämättömiltä, ja kun ruotsalaisvene hakee lapset jokirannalta kyytiinsä, tunnelma ja maisema ovat kuin Tuonelanjoelta.

En lainkaan ihmettele, että lasten äiti ei pysty katsomaan lapsiaan silmiin ja että Lise itse vaikenee rankoista kouluajoistaan, kun hänen tyttärensä Sandra niistä aikanaan kyselee. Mieleen nousee valtiovallan nykyäänkin samalla tavoin ymmärtämätön ja piittaamaton toiminta.

Talouden, kasvun ja edistyksen nimissä toimitaan surutta sekä luontoa että ihmisluontoa vastaan. Tehostetaan, karsitaan ja keskitetään, ja pieniä ja suuria ihmisiä liikutellaan, kuin koti, tuttu väki ja ympäristö eivät merkitsisi heille mitään. Ja sitten hämmästellään, että he voivat huonosti.

 

EEPOKSEN KOLMANNESSA  OSASSA Ædni - Äiti puhujina ovat Sandra ja hänen veljensä Per. En tiedä, onko tahatonta, että eepoksen naiset ovat miehiä sitkeämpiä ja taipuisampia, mutta Axelssonin teoksessa väkivaltaiset muutokset osuvat kyllä kipeimmin erityisesti nuoriin miehiin.

Per kärsii mielenterveyden ongelmista, mutta Sandra on taistelija. Hän menee naimisiin poromiehen kanssa ja ryhtyy aktivistiksi. Hän opettelee saamen kielen, joikaa vaikka kirkossa eikä pelkää astua tuomioistuimenkaan eteen.

Saamen puku on hänelle sotisopa / verasta ja hopeasta / tehty. Hän haluaa, että sen värit ja riskut räväyttävät ruotsalaisten silmät auki. Puku todistaa ja muistuttaa nujerretuista sukupolvista ja avaa tietä tuleville.

Axelsson ottaa voimakkaasti kantaa saamelaisen kulttuurin puolesta ja sen pöyhkeää ja röyhkeää hyväksikäyttöä vastaan, mutta tekee sen saarnaamatta, henkilökuviensa kautta. Näkyvin eepoksen rakennetta ja juoksua kannatteleva symboli on juuri saamenpuku kaikkine huolellisine yksityiskohtineen. Toinen yhtä väkevästi esiin nouseva asia on kielikysymys.

Siinäkin kirjailija laajentaa aihettaan myös saamelaisuuden ulkopuolelle. Kielikahvilassa Porjusissa tyttärensä Sandran toiminnasta rohkaistunut Lise miettii nuoren pakolaismiehen Bibbin kohtaloa ja vertaa sitä omaansa: Oletko sinäkin / Bibbi / tehnyt kaikkesi // Ettei sinua / pidettäisi tyhmänä / tai alkukantaisena // sellaisena / joka on suvainnut alistamista / ollut liian kuuliainen

Lise tuntee syyllisyyttä, että on antanut kielensä kadota eikä ole opettanut sitä lapsilleen, ja miettii, ettei vain Bibbillekin kävisi samoin kuin hänelle. Mitä kieltä / hänen lapsenlapsensa / puhuvat // Minkä lintujen ja puiden / nimet / he oppivat // mitä lauluja laulavat //  Auringosta ja tuulesta // Sodasta ja miehistä // köyhistä ja rikkaista

JOIKAAMISESTA TIETÄVÄT ovat sanoneet Ædnanin kielen ammentavan joikulyriikasta. Itse luin eeposta kuin joen kulkua seuraillen.

Virtaamisen mielikuva syntyy lyhyiden säkeiden ympärille jäävästä runsaasta valkeasta tilasta - avarasta kuin tunturimaisema - ja siitä, että säkeet ja säkeistöt eivät koskaan pääty pisteeseen vaan jäävät ikään kuin juoksemaan eteenpäin.

Kerronta pysyy silti myös dramaattisimmillaan vakaana ja kiireettömänä, ja teksti kulkee pakottomasti kuin hengitys detaljeista laajakuviin ja konkreeteista havainnoista henkilöiden sisäisiin todellisuuksiin ja takaisin. On ihan ihme, miten Axelsson saa syntymään niin pienesti ja eleettömästi jotain niin suurta ja latautunutta.

Ædnan - Maa meissä  on loppusivujensa taitavaa etäännytystä myöten todella palkitsemisensa arvoinen.

Linnea Axelsson. Kuva: Sofia Runarsdotter