Susanna Alakoski: Lontoon tyttö


Susanna Alakosken railakas perhetarina jatkuu 


Susanna Alakoski: Lontoon tyttö. (Londonflickan, 2021). Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. WSOY 2022. 368 s.


Äiti oli viisi vuotta lapsenlikkana Lontoossa. Sillä reissulla hän osti takin ja tapasi Frank Sinatran ja Liz Taylorin. Enempää en tiedä.

Näin lukijaa valistetaan Susanna Alakosken (s.1962) uuden romaanin alkulehdellä. Lontoon tyttö jatkaa Alakosken Pumpulienkeleillä (2021) aloittamaa sukutarinaa ja historiallista sarjaa suomalaisten työläisnaisten oloista ja kohtaloista.

Sarjan avausromaani keskittyi Pohjanmaalla 1905 syntyneen ja Vaasan pumpulitehtaalle töihin päätyneen Hildan vaiheisiin. Lontoon tytön alussa eletään syksyä 1957 ja päärooli on Hildan tyttärellä Gretalla, vaikka myös Hilda-äiti ja Jonni, Gretan veli, saavat romaanissa tilaa.


VAASASTA JA PUMPULISTA kyllikseen saanut 28-vuotias Greta on astunut Tukholman-lautalle. Hän matkaa ystävänsä Ailin perässä tekemään mieleisiään töitä ja kokemaan suurta maailmaa. Tukholma on vain välietappi, ja jo seuraavana vuonna Greta on Lontoon Bloomsburyssa sivistyneen ja varakkaan Conleyn perheen au pairina.

Greta tuntee tulleensa unelmiensa maahan ja kirjoittaa Ailille: kaikki on taivaallista. Asiat rullaavat kuin Maija Poppasella. Greta siivoaa ja laittaa ruokaa, kuljettaa lapsia kouluun ja lukee heille satuja. Hän istuu isäntäväen vieressä ruokapöydässä ja vieraskutsuilla ja käy vapaa-aikanaan laulamassa sveitsiläisten ystäviensä kanssa Ella Fitzgeraldin jazzkappaleita.

Greta oppii englantia, hän tuntee sivistyvänsä, ja rouva Conleyn lahjoittamasta Jack Londonin (1876-1916) romaanista Martin Eden tulee hänelle jonkinlainen opas ja taikakalu edessä siintävään luokkanousuun. 

Gretan elämästä Lontoossa on lysti lukea. Alakosken kieli on lennokasta ja tilkkutäkkimäisen täynnä värikkäitä yksityiskohtia. Nautin Gretan mielikuvituksen rajattomuudesta ja hänen heittäytymisestään haaveidensa vietäväksi, vaikka hänen kuvitelmansa vaikuttavat enemmän teini-ikäisen hupatukselta kuin aikuisen naisen suunnitelmilta.

Kun Greta Lontoon vuosiensa jälkeen löytyy 1970-luvun alun Skellefteåsta Algotsin tehtaalta valmisvaatteita ompelemasta, olen yhtä hämmentynyt kuin kolmatta tytärtään odottava perheenäiti:

Miten elämässä näin oli käynyt. Hän, Greta Mäntyranta, asui Skellefteåssa Henri Mäntyrannan kanssa, joka oli tehtaassa töissä ja kaivoi hiuspinnillä vaikkua korvistaan ja kirjoitti päivittäin viestejä vaaleanpunaiselle veikkauskupongille. Rakas, muista ostaa maitoa.


ROMAANISSA ON MAINIOITA, tyypiteltyjä naiskuvia. Sivuhenkilöistä nousevat esiin mm. Hildan uskollinen ystävä ja valveutunut työkaveri Helli ja Jonnin ay-kurssilta toiseksi vaimokseen nappaama sanavalmis naisasianainen Maija Takkinen.

Henkilökuvausta tärkeämpää Alakoskelle on kuitenkin yhteiskuntakuvaus. Kirjailija itse valaisee tarkoituksiaan romaanin jälkisanoissa: Tavoitteena ei ole ollut luoda todenmukaista kuvaa tästä taikka tuosta, vaan kuvata tavallisen työtätekevän ihmisen arkea ja unelmia paremmasta elämästä sekä kuvata naisten ja tekstiiliteollisuuden historiaa. Myös maahanmuutto on Alakosken agendalla. 

Lontoon tytön tietomäärä on kunnioitettava. Kirjailija on tehnyt töitä kuin tutkija ja tarjoaa faktaa sotien jälkeisestä elämästä Suomessa, Ruotsissa ja muuallakin Euroopassa monenkirjavin detaljein ja välähdyksin. Koominen ja traaginen sekoittuvat toisiinsa näppärästi, ja humoristinen tyyli tekee synkkyydestäkin siedettävää.

Teksti kulkee kuin itsestään Budapestin mielenosoituksista Stalinin irronneeseen nenään ja sodan arvista olympialaisiin ja Armi Kuuselaan. Välillä vaihdetaan mielipiteitä Hertta Kuusisesta ja hänen hänen väittelytaidoistaan tai Leskisestä ja sosiaalidemokraattien skuukilaasesta siivestä, ja sitten jo lauletaan Kyllikki Saaren murhan muistolle La Palomaa tai töllötetään televisiosta Bonanzaa.


AJAN TYÖELÄMÄN ja erityisesti naisten aseman kritisoinnin Alakoski upottaa yleensä hämmästyttävän luontevasti ja todenmakuisesti henkilöidensä puheisiin ja ajatuksiin.

Mutta kun kirjailija ryhtyy esittelemään ammattiyhdistysliikkeen vaiheita oikein olan takaa, tiedonjako alkaa mielestäni ottaa turhan näkyvästi tilaa ja Alakosken sukkela tragikomiikka kääntyä kovin irralliseksi, venytetyksi farssiksi, vaikka luku Jonnin ja Maija Takkisen kurssituksesta lienee romanttisin ja lennokkain esittely, mitä ay-liikkeen historiasta on kuunaan kirjoitettu. 

Alakoski tosin rakentaa romaaninsa muutkin luvut pääsääntöisesti jonkin sivujuonen tai alateeman ympärille. Kun Gretan ja taivaallisen Lontoon jälkeen siirrytään Vaasaan ja Hildan yksitoikkoiseen elämään, fokus on viisikymppisen työläislesken äkillisessä hullaantumisessa itseään reilusti nuorempaan harrastajamaalariin, ja Skellefteå-luvussa jännitän, miten nelikymppinen, unelmissaan pettynyt perheenäiti jaksaa ja säilyy järjissään, kun elämä kampittaa ja pahasti.

Alakoski ei siis pyrikään perhetarinassaan ajalliseen jatkumoon vaan rakentaa romaaninsa paikkalähtöisesti. Kun tietoja suvun naisten vaiheista on ollut saatavilla vähänlaisesti, tärkeintä on ollut kerätä mahdollisimman paljon ja edustavia faktoja heidänlaistensa elämästä ja ympäriltä ja antaa mielikuvituksensa hoitaa loput.

Parasta Lontoon tytössä ovatkin ne lukemattomat osuvat ja todenmakuiset kohtaukset ja yksityiskohdat, jotka ovat hyvin liitettävissä saman ajanjakson työläisnaisten mielialoihin ja elinoloihin muissakin kuin tekstiilitehtaissa. Olen varma, että sellutehtaalla työskennellyt äitini sanoisi monta kertaa Alakoskea lukiessaan: Se oli just noin.   

Susanna Alakoski. Kuva Sara Mac Key





     

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pirkko Saisio: Passio

Meri Valkama: Sinun, Margot

Delia Owens: Suon villi laulu