Ann-Helén Laestadius: Varkaus

 


Paljon enemmän kuin rikosromaani


Ann-Helén Laestadius: Varkaus (Stöld, 2021). Suom. Laura Kulmala. S&S 2022. 510 s.


Varkaus on ruotsinsaamelaisen Ann-Helén Laestadiuksen (s. 1971) ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Kiirunassa kasvaneen Laestadiuksen juuret ovat Tornionjokilaakson Sopperon kylässä, ja hänen nuorisoromaaneistaan luetuimpia lienevätkin ns. Soppero-sarjan teokset.

Viime vuonna Ruotsissa vuoden kirjaksi valittu Varkaus pohjautuu osin tositapahtumiin, vaikka paikka ja itse tarina ovat kuvitteellisia. Romaani alkaa saamelaiseen poronomistajaperheeseen kuuluvan yhdeksänvuotiaan Elsan kohtalokkaalla hiihtoretkellä mutta laajenee tapahtumasarjaksi, jonka loppukäsittely on vasta yksitoista vuotta myöhemmin.

Vetävä rikosjuoni on kuitenkin lähinnä kehys kokonaiselle maailmalle, jonka Laestadius avaa lukijansa eteen. Saamelaiseen elämäntapaan tutustuminen on kiinnostavaa ja puhuttelevaa. Euroopan unionin ainoan alkuperäiskansan kohtelu panee miettimään, mikä meitä ulkopuolisia oikein riivaa.  


ROMAANIN ALUSSA eletään talvea 2008. Elsa on hiihtänyt katsomaan nimikkovasaansa Nástegallua, täpläotsaa, ja löytää sen järkytyksekseen surmattuna. Elsan tunnistama surmaaja joutuu jättämään työnsä kesken mutta käyttäytyy niin uhkaavasti, että Elsa ei uskalla paljastaa kenellekään näkemäänsä.

Mieheltä pudonneen merkityn vasankorvan tyttö korjaa talteen salaiseksi lohdutuksekseen, mutta synkkä näky ja ainainen pelko eivät ota vuosienkaan kuluessa kadotakseen. Ilman todisteita rikos jää tutkimatta ja mies saa jatkaa häikäilemättä salametsästystä ja laitonta poronlihakauppaa.

Miten tällaiseen tilanteeseen on jouduttu? Miksi raaka rikoskierre jatkuu jatkumistaan?

Yksi syy on viranomaisten vähyys ja välinpitämättömyys. Pitkät etäisyydet ja poliisipula antavat luvan olla reagoimatta tai saapua rikospaikalle vasta, kun todistusaineisto on jo hävinnyt tai hävitetty.

Kun porojenomistajat kimmastuvat, saamelaisten ja poliisin välit kiristyvät entisestään. Erimielisyyttä aiheuttavat myös tulkinnalliset syyt. Poliisi ja lakipykälät puhuvat varkaudesta, saamelaisille kysymyksessä on elävän olennon tappaminen tai murhaaminen.


RISTIRIITOJA ON myös kantaväestön kanssa. Sen vaikeus ja haluttomuus ymmärtää saamelaisten kokonaisvaltaista elämäntapaa ja heidän suhdettaan poroihinsa ilmenee romaanissa sekä pahansuopina puheina että rikoksista vaikenemisina. Ja lapset jatkavat vanhempiensa jalanjäljissä.

Kiusanteko, eristäminen ja rasismi näkyvät saamelaislasten koulupinnaamisina ja psyykkisinä oireiluina ja nuorten miesten itsemurhina. Apua ei löydy kuin omasta takaa, eikä aina sieltäkään. Ikävistä asioista ollaan mieluummin hiljaa. 

Laestadius varoo kuitenkin mustavalkoisuutta. Ahdasmielisyyttä ja riitaisuutta löytyy myös saamelaisista.

Yhteisön sisällä pidetään tarkasti lukua siitä, kuka on sukua kenellekin ja oikea saamelainen, ja kun Elsa vartuttuaan päättää vihdoin ryhtyä vaatimaan porosurmien selvittämistä ja oikeutta saada pelkäämättä elää haluamallaan tavalla, moni saamelainenkin kiusaantuu. Ei ole nuoren naisen tehtävä ryhtyä isännöimään!


VARKAUS TARJOAA runsain mitoin ja monenlaista ajankohtaista tietoa saamelaisten asemasta ja heidän elämäänsä muuttavista ja murtavista tekijöistä ilmastonmuutoksesta kaivosteollisuuteen ja somemaailmasta moottorikelkkailuun. Pääsääntöisesti Laestadius onnistuu sitomaan sanottavansa Elsan ja hänen lähipiirinsä tarinaan osoittelematta ja uskottavasti.

Vain jonkin sivujuonen kohdalla tuli tunne, että se on mukana lähinnä esittelemässä siihen kytkettyä epäkohtaa, ja silloin tällöin saman aiheen toistuessa mieleeni nousi ajatus tiivistämisen tarpeellisuudesta. 

Laestadiuksen aiempaa tuotantoa ajatellen on ymmärrettävää, että romaani keskittyy kuvaamaan erityisesti nuorten ihmistensä elämää ja kohtaloita. Kiinnostavia henkilökuvia löytyy kuitenkin myös vanhemmasta väestä.

Erityisesti minua viehätti Elsan vanha isoäiti, áhkku, jonka omapäisyys tuo vakavaan romaaniin hitusen huumoria, vaikka hänen elämänsä loppu näyttääkin ahdistavalta, ja nuoren Elsan ja vanhan áhkkun kohtaamisissa on lämpöä, joka säteilee kirjan sivuilta lukijaan saakka.


YLIPÄÄNSÄ LAESTADIUKSEN KERRONTA on hyvin tunnepainotteista. Henkilöt ovat monesti niin täynnä vihaa, pelkoa ja surua, että niiden väkivaltainen purkautuminen on hiuskarvan varassa.

Vastapainoksi romaanissa on kuitenkin myös sekä vauhdikkaita ja värikkäitä että levollisia ja kauniita kohtauksia henkilöiden omimmasta elinpiiristä, luonnosta, vuotuisista tapahtumista, töistä ja askareista.

Elsa ajatteli aina, että porojen ääntely oli kuin musiikkia, kuin joiku. He pysähtyivät, ja porot tulivat heidän luokseen. Yksi niistä tökkäsi Elsan hansikasta. Ruokitut porot eivät olleet yhtä arkoja kuin vapaasti laiduntavat. Elsa jäi istumaan ja katseli vasan liikkeitä. Aivan kuin hänen Nástegallunsa.

Ann-Helén Laestadius. Kuva: Thron Ullberg





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pirkko Saisio: Passio

Meri Valkama: Sinun, Margot

Delia Owens: Suon villi laulu