Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

 

Pieni on kaunista ja vaatimaton väkevää 

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa. Atena 2022. 256 s.

Tämäkin hämärä katoaa on kirjailija ja teologi Anna-Maria Eilitän  (s. 1975 Keminmaalla) toinen romaani. Eilitän esikoisromaania Kun olen poissa (2019) kiiteltiin vakavan aiheen lempeästä käsittelystä, ja samanlainen tumman ja valoisan yhtäaikaisuus vallitsee uudessakin romaanissa.

Jos välistä on tuntunut siltä, että nykyromaani toisensa jälkeen kertoo vain nuorten tai keski-ikäisten parisuhde- ja perheongelmista, Tämäkin hämärä katoaa tasapainottaa tilannetta ja tekee sen vakuuttavasti ja kauniisti. 

ROMAANIN KOLME VUOROTTELEVAA kertojaa ovat pohjoisessa asuvat, jo kahdeksankymppisensä viettäneet Vuokko ja Eino ja heidän helsinkiläistynyt keski-ikäinen tyttärensä Lotta. Vaikka tarina etenee suurimmaksi osaksi päähenkilöidensä sisäisinä, yleiskielisinä monologeina, Vuokon ja Einon repliikit kyllä paljastavat, että kirjailijan synnyinseudulla he Tuhma-koirineen asustavat.

Lähipalvelut jokivarresta ovat yksi toisensa jälkeen valuneet keskustaan, mutta ajokortti on vielä voimassa, ja seuraa ja apua löytyy naapurista. Rikkumaton ystävyys naapurin samanikäisen Valon kanssa on nuoruudenaikaista perintöä ja vanhetessa vain lujittunut.

Paljon huonommin asiat ovat Helsingissä perheineen asuvalla Lotalla. Rahasta ei ole pula, mutta pörssimeklarin ja perheenäidin rooli riitelevät rajusti ja avioliittokin on kriisissä. Kun pariskunta lähtee kohentamaan parisuhdettaan - toinen Berliiniin, toinen Roomaan -, kotimiehiksi hälytetään isovanhemmat.

Vuokon ja Einon Helsinki-visiitti osoittaa selkeästi, miten kauaksi toisistaan kahden sukupolven elämäntavat ja -arvot ovat luisuneet, eikä liene vaikea arvata, kumman eduksi vertailu kääntyy. Asetelma tarkentuu lisää, kun vanhukset palaavat takaisin pohjoiseen, omaan mökkiin ja luontoa liki.

EILITTÄ RAKENTAA romaaniaan vastakohtien varaan hienovaraisesti ja alleviivaamatta. 

Jo ensivaikutelma tyttären hulppeasta designkodista panee maalaiset isovanhemmat arastelemaan. Eino miettii: Kun tulee pohjoisesta, vaatimattomasta metsämökistä tällaiseen ympäristöön, menee hetki totutellessa. Tuntuu, että kuljetan mukanani oman kotini hajua, ja jo se pelkästään rikkoo asunnon tarkoin harkitun järjestyksen.

Hiljaista, taipuisaa miestään räväkämpi Vuokko pitää tiukemmin kiinni tavoistaan ja käsityksistään ja osoittaa, että parhaiten asiat hoituvat ajan kanssa ja maalaisjärjellä, oli sitten kyse lapsista tai aikuisista.

Vaikuttaa lähes ihmeeltä, miten tunnistettavan todenmukaisesti keski-ikäinen kirjailija asettuu vanhojen henkilöidensä mielenmaisemiin. Monesti tuntui, kuin lukisin Vuokon ja Einon päästä omia ajatuksiani.

Ja niin kaukana kuin esimerkiksi Einon arkuus, hienotunteisuus ja sopeutuvuus ovat Lotan kiireistä, harkitsemattomuuksista ja räjähdysherkkyydestä, henkilökuvat pysyvät aitoina ja ymmärrettävinä. Kaikella on syynsä ja taustansa, jokainen tekee valintojaan persoonansa ja ympäristönsä ehdoilla.

Tunnustan kuitenkin ihastuneeni ennen kaikkea Vuokkoon. Hänen avoin kiinnostumattomuutensa taloustöihin ja muutoinkin anarkistinen suhtautumisensa toivottuihin ja sallittuihin käyttäytymismalleihin on mainiota luettavaa. Vuokko osaa ottaa elämästä irti sen hyvän, mitä niukoissakin oloissa on tarjolla. Hän jos kuka osaa priorisoida.

Talvirituaalissaan hän vetää iltaisin ylleen lämpökerraston, toppavaatteet ja [kuolleen veljensä] Aarnin vanhan nahkalakin, ottaa mukaansa termospullollisen rommilla terästettyä teetä ja työntyy ulos avaruusasemalleen eli kiikaroimaan porontaljoilla vuoratuilta pihatuoleilta tähtitaivasta.

Kun revontulien kimara on oikein näyttävä, Einonkin on hankkiuduttava taivaan tarjoilujen äärelle. "Nyt on komiaa." "Totisesti."

KUOLEMATEEMA hivuttautuu romaaniin pienin ennakkovihjein ja muistelun lomassa, kunnes sen läsnäoloa ei voi enää sivuuttaa.

Naapurin Valon äkillinen sairauskohtaus nostaa molemmissa puolisoissa entistä selvemmin pintaan jotain sellaista, josta on ollut aiheellista olla hiljaa. Mutta Eilitän harkittu, vähäeleinen linja ei horju. Kun kirjailija torjuu joutavan dramatisoinnin ja kertoo arkaluonteisiksi koetuista tunteista pienesti ja säästellen, tuntuu, että hän luottaa paitsi itseensä myös lukijaansa.

Vähäeleisyys ei kuitenkaan tarkoita kielen vähäverisyyttä. Nautin kovasti Eilitän kielen rytmistä ja kuvallisuudesta. Lähtiessään Valon luota sairaalasta kotiin Vuokko katselee pilviä ja miettii itseään: Pilvet lepuuttavat harmaita muotojaan kuin rintaliivinsä hylänneet vanhat naiset. On kuin kaikki voimat olisivat valahtaneet minustakin astuessani sairaalan pääovista ulos. 

Sitten hän jatkaa: Auton keula alkaa pureskella kiiltävää tietä hitaasti, en avaa radiota. Tahdon vain päästä nopeasti kotiin, istahtaa sohvalle ja pyytää Einon ja Tuhman vierelleni. - - En ole varma siitä, mitä suuri rakkaus on. Mutta ehkä se on sitä, että haluaa tarttua toisen käteen, vaikka se ei olisi enää lämmin.

Sama verkkainen ja silti päättäväinen, omaksi koetusta elämisen tavasta ja laadusta kiinni pitäminen jatkuu romaanin loppusivuille saakka. Mietin: olenkohan koskaan lukenut yhtä arkista ja luontevuudessaan vaikuttavaa elämästä lähdön kuvausta?

Siitä olen varma, että Anna-Maria Eilitän Tämäkin hämärä katoaa ei katoa mielestäni pitkään aikaan.

Anna-Maria Eilittä. Kuva: Timo Kirves