Bernhard Schlink: Jäähyväisvärit

 


Petosta ja rakkautta 


Bernhard Schlink: Jäähyväisvärit (Abschiedsfarben 2020). Suom. Oili Suominen. WSOY 2022. 244 s.


Saksalaisen Bernhard Schlinkin (s. 1944) tuotannosta tulee ensimmäisenä mieleen romaani Lukija (suom. 1998). Se lieneekin Schlinkin tunnetuin teos paitsi lukuisten käännöstensä myös romaanista tehdyn elokuvan ansiosta.

Schlink on usein käsitellyt teoksissaan Saksan lähihistorian kipupisteitä, mutta novellikokoelmassa Jäähyväisvärit niihin palataan vain ensimmäisessä novellissa. Silti muissakin on tavalla tai toisella kyse petoksista ja itsepetoksista.

 

YLEENSÄ PÄÄHENKILÖ on jo ikävuosia kerännyt mies, vain kerran nainen. Henkilöt käyvät läpi läheisiä ihmissuhteitaan ja niissä hiertämään jääneitä asioita. Takana on hylkäämisiä ja eroja, ja jäähyväisiä on myös odotettavissa.

Haikeuden ja kaiherruksen vastapainoksi tarjolla on myös rakkautta. Sitä ja viisauttaan jakavat Jäähyväisväreissä yleensä naiset. Heitä ei juurikaan kuvata muuten kuin ulkoisesti, mutta heidän lyhyet repliikkinsä panevat asiat kohdilleen ja kokoisikseen tyyliin Elämä jättää aina jälkiä.

Verkkainen kerronta antaa tilaa monenlaisille pohdinnoille ja elämänohjeille. Henkilöiden aforistiset tiivistykset jäävät monesti tavanomaisiksi, mutta elämäänsä he seulovat hartaasti ja uskottavasti. He ovat yksi toisensa jälkeen kouluttautuneita, kultturelleja ja kirjalliseen ilmaisuun tottuneita kaupunkilaisia.

Toisaalta juuri tuo henkilögallerian yhdenmukaisuus saattaa ennen pitkää puuduttaa ja oopperassa ja konserteissa käynnit ja teatteriesitykset moderneine Shakespeareineen vaikuttaa enemmän koristeilta kuin todella merkityksellisisiltä yksityiskohdilta. 


NOVELLIENSA PÄÄTEEMAA petollisuutta Schlink tarkastelee ja varioi monipuolisesti ja taitavasti.

Avausnovellissa Tekoäly kertoja joutuu tekemään tiliä DDR:n aikaisesta parhaan ystävänsä ja työtoverinsa pettämisestä. Vaikka samantyyppisiä tarinoita olisi lukenut runsain mitoin, kertojan kyky väistellä totuutta ja selitellä itselleen toimintansa oikeellisuutta on nautittavaa seurattavaa. Puhujan kiertelyn ja epäluotettavuuden ohella novellin koukuttavuutta lisää sen avoimeksi jäävä loppu.

Myöskään novellissa Piknik Annan kanssa kertojaan ei ole luottamista. Vastapäisessä talossa asuvan kazakstanilaisen perheen kuopuksen Annan kanssa ystävystyvä keski-ikäinen mies hankkiutuu valoa hohtavan suojattinsa elämään siinä määrin intensiivisesti, että hänen motiiviensa puhtautta on pakko ruveta ennen pitkää epäilemään.

Mutta Schlinkpä väistää tavanomaisen pedofiliajuonen, eikä tarinassa tapahtuvaa henkirikostakaan panna päähenkilön kontolle. Sen sijaan kirjailija keskittyy kertojansa mielialoihin, seulomaan hänen yksinäisyyttään, pettymyksiään, valheellisuuttaan ja tempoilevaa moraalista kamppailuaan. Novellin loppu jää jälleen auki, vaikka sinetöikin käsitykseni päähenkilön psyykkisestä terveydentilasta.


SALAISUUKSIA, SYYLLISYYKSIÄ ja ongelmallisia kokemuksia käsitellään kokoelman muissakin novelleissa, mutta aivan kaikissa se ei käy yhtä arvoituksellisesti ja lukijaa harhauttaen.

Mm. novellien Sisarusmusiikkia ja Rakas tytär juonikuvioissa on arvattavuutta ja tavanomaisuutta. Sisarusmusiikissa on kuitenkin kiinnostavaa se, miten eri tavalla ihmiset tulkitsevat samaa tapahtumaa kukin omista lähtökohdistaan. Kuka oikein pettikään kenet ja miksi?

Rakas tytär -novellissa lukijan harhautus käy paljolti samantapaisesti kuin Piknik Annan kanssa  -kertomuksessa, mutta jostain syystä kirjailija paketoi novellinsa raamatullisen ja osin epäuskottavan vauvaprojektin oudon täydelliseksi happy endiksi. Vai haluaako hän tällä kertaa yllättää lukijansa juuri näin?

Kokoelman keskeiset kysymykset ovat poikkeuksetta moraalisia. Missä kulkee itsekkyyden ja epäitsekkyyden raja? Saako yleisiä moraalikäsityksiä ja -sääntöjä rikkoa, jos se tuo onnea eikä kukaan siitä vahingoitu?

Viime mainittuun kysymykseen vastataan myöntävästi Rakkaan tyttären lisäksi hienovireisessä Saaren kesässä. Novelli puolustaa yksilön oikeutta tehdä unelmastaan totta ja säilyttää salaisuutensa. Minuun vetoaa myös tarinassa loppuun asti vallitseva, valoisanhaikea, seesteinen tunnelma.


SALLITUN JA KIELLETYN käyttäytymisen pohdinta liittyy Jäähyväisväreissä aina jollakin tavalla rakkauteen ja yllättävän monesti ikäeroihin. Yltiömakeassa päätösnovellissa Vuosipäivä vanha mies katsoo nuorta rakastettuaan ja puolustelee suhdetta itselleen: -- jos todella rakastaa, ei voi tehdä mitään väärin.

Mutta vanheneminen ja lähestyvä kuolema panevat tekemään tiliä myös jo kauan sitten päättyneistä suhteista. Mieleen tulevat hylätty puoliso tai nuoruudenrakastettu, ja halu saada anteeksi tai vähintäänkin ymmärtämystä pakottaa ottamaan yhteyttä, jos se vielä on mahdollista. 

Novellissa Daniel, my Brother välien selvittely on kuitenkin myöhäistä. Iäkkäiden isoveljen ja kälyn kaksoisitsemurha panee päähenkilön miettimään hyvästelyjen tärkeyttä. Novelli perkaa muutenkin yllättävän uutisen aiheuttamaa hämmennystä ja tunnevaihteluja paljaasti mutta pieteetillä.

Vähitellen päähenkilölle kirkastuu, että veli oli paljon muutakin kuin miltä vaikutti. Ei siis pitäisi tyytyä vaikutelmiin vaan etsiytyä niiden taakse. Jos haluaa päästä lähelle, pitäisi olla aktiivinen ja altis.

Sama pätee Bernhard Schlinkin novelleihin. Pikaisesti luettuina ne saattavat vaikuttaa hyvinkin tavanomaisilta ja unohtuvilta, mutta syventymällä niistä löytää monenlaista tutkittavaa ja mietittävää.

Bernhard Schlink. Kuva: Gaby Gerster



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pirkko Saisio: Passio

Meri Valkama: Sinun, Margot

Delia Owens: Suon villi laulu