Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini

 

Mustaa huumoria ukrainalaiskirjailijalta 


Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini (Smert postoronnego, 1996). Suom. Eero Balk. Otava 2006. 270 s.


Venäjäksi kirjoittavan ukrainalaiskirjailijan Andrei Kurkovin  (s. 1961) romaani Kuolema ja pingviini ilmestyi kohta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ja saatiin suomeksi 2006. Nyt romaanista on otettu uusi painos, josta kertyvä tuotto lahjoitetaan lyhentämättömänä Ukrainan sodan uhrien auttamiseen.

Aiemmin romaani on mennyt minulta ohi. Valtakunnan päälehden suosituksesta tartuin kuitenkin uuteen tilaisuuteen, ja se kannatti. Kurkovin tarjoilema kuva sosialismista ja erityisesti sitä seuranneesta sekasorrosta hirvittää ja naurattaa. Kurkovia ei syyttä kiitellä mustan huumorin mestariksi.


1990-LUVUN ALUN KIOVAAN sijoittuva Kuolema ja pingviini kertoo nelikymppisestä kirjailijanuraa havittelevasta yksineläjästä Viktorista. Kun kaupungin eläintarha on sosialismin kaaduttua jouduttu lakkauttamaan, Viktor on pelastanut sieltä hoidokikseen ja seurakseen pingviinin, jonka hän on nimennyt Mišaksi.

Saatuaan yllättäen hyväpalkkaisen työtarjouksen suurelta sanomalehdeltä Viktor ottaa sen empimättä vastaan. Hänen tehtävänsä on tehtailla lehden varastoon huomattavien vielä elävien henkilöiden muistokirjoituksia, ristejä, ja hän päättää hoitaa homman laadukkaasti. Lyhytproosaa ne ovat muistokirjoituksetkin!

Alkuun Viktor on ylpeä saannoksistaan, mutta kun nekrologien kohteet alkavat kummasti kuolla yksi toisensa jälkeen, hän ymmärtää joutuneensa johonkin arveluttavaan peliin, eikä siitä ole enää mahdollista irrottautua hengissä. 

Entistä sekavammaksi tilanne luisuu, kun lisähommia Viktorille tarjonnut salaperäinen, hopeanvärisellä Lincolnilla ajeleva Miša-ei-pingviini tuo hänen huolehdittavakseen nelivuotiaan tyttärensä Sonjan. Itse isä joutuu häipymään maisemista siihen asti, kun pöly laskeutuu, mutta maksut kyllä hoituvat.

Sadan dollarin seteleitä ilmestyy huusholliin jopa lukkojen läpi. Kas, eihän semmoista ovea olekaan, joka on kokonaan suljettu, valistaa Viktoria toinen yhtä epämääräinen mieshenkilö, vanhalla Mercedeksellä ajeleva Ljoša.

Dollareiden turvin Viktor palkkaa Sonjalle hoitajan, parikymppisen Ninan, ja pian tämä hoitelee myös Viktorin tarpeet. Sen syvempää rakkaus tuskin on, mutta ollaanpahan kuin muutkin perheet tai ainakin esitetään sellaista.


ESITTÄMISESTÄ on kyse muutenkin. Jo sosialismin aikaan on opittu elämään turhia ajattelematta ja vallanpitäjiä myötäillen, ja myös uudessa järjestelmässä tuntuu turvallisimmalta jatkaa matalalla profiililla.

Päähenkilö puntaroi vaihtoehtojaan: Parempi olla tietämättä mitään, mutta jäädä henkiin. Sillä tavalla elämä jatkuu, ei erityisen onnellisena mutta sentään kuta kuinkin entisellään - ainakin toistaiseksi.

Kun maailma on sellainen, että uusiin tuttavuuksiin on parasta suhtautua varovasti, epäluulo tarttuu myös lukijaan. Alan miettiä, onko Viktorin kanssa ystävystyvällä miliisi Sergeillä varmasti puhtaat jauhot pussissa. No, hän on kuitenkin Lada-mies. Entä päätoimittaja? Millaisia ovat hänen verkostonsa? Vanha pingvinologi Pidpalyi sentään vaikuttaa luotettavalta?

Ennen pitkää Viktorin on pakko myöntää, että elämässä on jotain pahasti pielessä. - - itse elämä on muuttunut ja jäänyt vain ulkoisesti ennalleen, yksinkertaiseksi ja ymmärrettäväksi. Ja sen sisältä on ikään kuin koneisto mennyt rikki, eikä nyt saata tietää, mitä voi odottaa tutuilta esineiltä. Maalaisleivältä, puhelinautomaatilta. Jokaisen tutun pinnan alla piilee jotain vierasta ja näkymätöntä, jokaisen puun sisällä, jokaisen ihmisen sisällä.

Sadunomaisesti alkanut tarina hissukan oloisesta miehestä ja hänen lemmikkipingviinistään muuttuu yhä absurdimmaksi ja pelottavammaksi. Lopussa sentään painajaismainen tunnelma laukeaa vapauttavaan tai ainakin arvaamattomaan loppuhuipennukseen.


UKRAINALAINEN saa Kurkovin romaanista varmasti irti enemmän kuin suomalainen, mutta monenlaista valkeni minullekin.

Viktor on henkilönä yhtä aikaa yksilöllinen ja yleispätevä, mainio persoona ja samastuttava jokamies. Huolehtiessaan pingviinistä, lapsesta ja vanhasta eläintieteilijästä hän on hyväsydäminen ja avulias mutta ajautuu tahdottomana ja maineenkipeänä mukaan yhteiskunnan desinfiointiohjelman toteutukseen.

Häntä on kuitenkin vaikea tuomita tai edes ojentaa. Kukapa ei hänen asemassaan ummistaisi silmänsä ulkoiselta todellisuudelta ja keskittyisi vain työhönsä kyseenalaistamatta sen tarkoitusta. Tämmöistähän sitä paitsi tapahtuu koko ajan.

Kurkovin yhteiskuntakritiikki on karvasta mutta sopivassa suhteesssa huumorilla lantrattua. Niinpä elämä Kuolemassa ja pingviinissä on paitsi ahdistavaa myös hullunkurista. Viktor filosofeeraa: Jokaisella ajalla on oma "normaaliutensa". Se, mikä oli ennen pelottavaa, tuntuu nyt tavalliselta.

Ollaan siis hermoilematta ja kilistetään laseja. Juodaan malja sille, ettei tulisi huonompi aika. Parempi oli jo.


ANDREI KURKOVIN kafkamaisessa romaanissa on runsaasti myös suvantopaikkoja ja lämmintä yhdessäoloa. Nautin kovasti Viktorin, Sonjan, Mišan ja Sergein retkistä jäätyneelle joelle ja uudenvuodenvietosta Sergein mökillä sisäministeriön mökkikylässä.

Pihalla palava nuotio valaisi koristellun kuusen. Eri puolilta sinkoili edelleen raketteja. Ja verannalla juhlittiin jo täyttä häkää. Sergei ja Viktor siemailivat kuohuviiniä, Sonja Pepsiä. He eivät enää katsoneet pingviiniä, mutta se seisoi lehtipöydän ääressä. Katkaravut se oli jo syönyt ja nyt se tarkasteli pientä mustekalaa.

Mitähän sen päässä liikkuu? Mitä kaikkea romaanissa merkitseekään tämä vaitonainen Etelämantereen kasvatti?

Andrei Kurkov. Kuva: Pako Mera


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pirkko Saisio: Passio

Meri Valkama: Sinun, Margot

Delia Owens: Suon villi laulu