Tove Ditlevsen: Nuoruus

Äkkiä aikuiseksi ja kotoa pois! 

Tove Ditlevsen: Nuoruus (Ungdom 1967). Suom. Katriina Huttunen. S&S 2021. 191 s.

Tanskalainen Tove Ditlevsen (1917-1976) vertaa omaelämäkerrallisen Kööpenhamina-trilogiansa ensimmäisessä osassa Lapsuus (Kirjareppu 10.8.2021) varhaisvuosiaan pitkään ja kapeaan arkkuun, josta ei pääse omin avuin pois. Mutta helppoa ei ole hänen nuoruutensakaan. Trilogian toisessa osassa Nuoruus kertoja lohduttaa itseään tuon elämänvaiheen yhdentekevyydellä ja väliaikaisuudella: Se täytyy käydä läpi, muuta merkitystä sillä ei ole.

Silti minusta Nuoruus on Lapsuutta valoisampi teos. Siinä missä lapsella ei ole juuri mahdollisuuksia vaikuttaa elämänpiiriinsä, nuorelle alkaa tarjoutua konkreetteja tilaisuuksia päästä edes hetkittäin irti kodin ahtaudesta ja painostavasta tunnelmasta.

Toinen pakoreitti ulos arjen tukaluudesta on tietysti kirjoittaminen ja sitkeä usko tulevaan runoilijuuteen.

NUORUUS-OSASSA lahjakkaan Toven koulunkäynti on katkennut vanhempien varattomuuteen. Hänen on mentävä töihin ja annettava suuri osa surkeasta palkastaan kotiin. Ei ihme, että hänen alituinen haaveensa on täyttää kahdeksantoista, muuttaa vanhempiensa estämättä omilleen ja antautua intohimolleen, kirjoittamiselle.

Kun luen Toven toiveita, mieleeni nousee Omasta huoneesta kirjoittanut Virginia Woolf  (1882-1941): Haluaisin huoneen jossa olisi neljä seinää ja ovi jonka saa kiinni. Huoneen jossa olisi sänky, pöytä ja tuoli, kirjoituskone tai lehtiö ja lyijykynä. Ei enempää. Niin, ovi jonka saisi lukkoon. Olisi vihdoinkin paikka, jossa voisi harjoitella oikeiden runojen kirjoittamista!

Siihen asti alaikäisen kertojan on kuitenkin sinniteltävä nöyryyttävissä, pienipalkkaisissa töissä ja kirjoitettava runoyritelmänsä sermillä erotetussa makuutilassa puolisalaa ja äidin tyytymättömiä kommentteja kuunnellen.

Illat - kello kymmeneen saakka - hän sentään voi viettää tansseissa ja elokuvissa! Saattelijat vaihtuvat tiheään tahtiin, ja välistä kohdalle sattuu vähäksi aikaa joku vakavamminkin otettava nuori mies, mutta kohta tytöllä on taas haku päällä.

Ditlevsen avaa nuoren itsensä tuntoja arkailematta ja uskottavasti. Kirjailija ei salaile Tovensa naiiviutta, ei hänen tyttömäisiä haaveitaan eikä tietämättömyyttään. Kun dominoivalle äidille on tärkeintä saada tytär kunnialla naitetuksi ja hyvin toimeen tulevan miehen elätettäväksi, myös alaikäisen tytön mielessä pyörii naimisiin pääsy.

ASIAN TIIMOILTA on romaanissa monta hupaisaa kohtausta, joissa komedienneina esiintyvät vuoroin äiti ja tytär. Kun kertoja vakavoituu, alan miettiä hänen todellisia motiivejaan.

Tunnen suurta hellyyttä, kun hän tunnustaa: Lopulta en pysty erottamaan yhtä miestä toisesta. Silti olen alkanut kaivata toista ihmistä ja sitä vilpitöntä yhteenkuuluvuutta jota kutsutaan rakkaudeksi. Kaipaan rakkautta tietämättä mitä se on.

Saman tien kuitenkin paljastuu, että rakkauttakin tärkeämpi asia hänen elämässään ovat runot ja kirjoittaminen. Hän jatkaa: [Mutta] rakastamani miehen täytyy olla erilainen kuin kaikki muut. - - en usko, että miehen tarvitsee olla nuori. Hänen ei myöskään tarvitse olla kovin komea. Mutta hänen on pidettävä runoista, ja hänen on osattava neuvoa minua mitä teen omilleni.

En usko, että hän etsii vain tilaisuutta päästä eroon ansiotyöstä, omistautua kirjailijantyölle ja saada runojaan julki. Tuntuu oikeammalta ajatella, että hän kaipaa kipeästi sielunkumppania, haluaa rinnalleen itsensä kaltaisen ihmisen, ymmärtäjän, tukijan ja myötäeläjän.  

MUTTA MIESASIAT EIVÄT ota edetäkseen, ja työpaikkojen ja sittemmin vuokra-asuntojenkin vaihdellessa myös kirjalliset pettymykset seuraavat toisiaan. Ensimmäiset julkaisutoiveet kariutuvat runotytön kypsymistä odottavan toimittajan kuolemaan, ja kun kertoja on ystävystynyt kykyihinsä uskovan, salaperäisen herra Kroghin kanssa, tämä katoaakin jäljettömiin.

Lukijana on todella ilahtunut, kun ovi julkisuuteen vihdoin alkaa raottua keski-ikäisen toimittajan ja vakuutusvirkailijan Viggo F:n myötävaikutuksella. Harvoin saa lukea yhtä eloisaa kuvausta nuoren ihmisen tuskasta ja ilosta hänen jännittäessään ensimmäistä kirjallista julkituloaan.

Kun muuan pienilevikkinen lehti on vihdoin - ilman palkkiota - julkaissut kertojan ensimmäisen runon, hän on pakahtua onnesta. Luen sen monta kertaa ja tunnen palleassani ihmeellistä huikaisua. Se näyttää aivan erilaiselta painettuna kuin koneella tai käsin kirjoitettuna. En voi enää korjata sitä, se ei ole enää minun. Se on lehden sadoissa tai tuhansissa numeroissa, vieraat ihmiset lukevat sen, ja ehkä se on heidän mielestään hyvä. Se leviää kautta koko maan, niin että vastaantulijat ovat lukeneet se.

Vaikka äiti, isä, lehtikioskin myyjä ja työnantaja palauttavat kertojan maanpinnalle, hän ei ole lannistettavissa. Hän on kuin onkin erilainen, ja ennen pitkää hänen vuokrahuoneensa pöydällä on kymmenen tekijäkappaletta kirjasta, jonka kannessa lukee Tove Ditlevsen PIGESIND
. 

NUORUUS ON romaani nuoruudesta ja kirjailijaksi kasvamisesta, mutta välillisesti se kertoo jotain myös 1930-luvun Kööpenhaminasta, tuon ajan arvoista ja asenteista, yhteiskunnallisista oloista ja maailmantilanteesta laajemminkin.

Naisen asema ei ole häävi, ja työttömyys ja työolojen epäkohdat käyvät hyvin ilmi trilogian tässäkin osassa. Ammattitaidoton, nuori Tove on täysin työnantajiensa armoilla ja irtisanottavissa mistä syystä tahansa, vaikkapa vapaa-aikanaan runoilemisesta. Ja sama pätee vuokranantajiin.

Maailmansota tekee tuloaan, mutta nuorta Tovea ei politiikka kiinnosta. Kun Hitlerin nimeen vannova vuokraemäntä odottaa myös vuokralaisensa olevan natsimielinen eikä saa vastakaikua ajatuksilleen, kirjoituskonettaan takova runoilijanalku saa lähteä. Syy: osallistuminen vehkeilevään poliittiseen toimintaan!

Nuoruus-osa päättyy sekä maailman- että kertojan tilanteen kannalta niin käänteentekevään kohtaan, että odotan jo kolmannen osan suomennosta, varsinkin kun Katriina Huttusen käännöstä lukee kuin romaani olisi alun alkaenkin suomenkielinen. Erikoista on, että edes tekstin  jaksottomuuteen ei kiinnitä minkäänlaista huomiota, ennen kuin hoksaa miettiä sen tarkoitusperiä.  

Jo Lapsuudesta kirjoittaessani kehuin Ditlevsenin kertomatavan suoruutta, tarkkuutta ja rekisteröivää otetta, ja sama pätee Nuoruuteen.

Minuun vetoavat nuoren kertojan pettämättömän aito ääni ja läsnäolo, ja silti samalla jostain taustalta kerrontaa ohjailee asiansa suvereenisti hallitseva aikuinen kirjailija. Missään vaiheessa kumpikaan heistä ei ryhdy syyttäjäksi, puolustajaksi tai tuomariksi, ei analysoimaan, selittelemään tai todistelemaan mitään.

Havainnointi ja taltionti riittää. Näin luotetaan lukijaan.