Marja-Leena Tuurna: Eeva-Liisa Manner - Matka yli vaihtelevien äärten

 

Antoisa henkilökuva Eeva-Liisa Mannerista avaa myös hänen tuotantoaan  

Marja-Leena Tuurna: Eeva-Liisa Manner - Matka yli vaihtelevien äärten. Tammi 2021. 265 s.

Eeva-Liisa Mannerin (1921-1995) syntymästä tuli joulukuussa kuluneeksi sata vuotta, mutta Marja-Leena Tuurnan pieni, tiivis teos Eeva-Liisa Manner - Matka yli vaihtelevien äärten on ensimmäinen elämäkerta tästä 1950-luvun modernismimme uranuurtajasta ja kehittäjästä.

Tuurna kertoo tutustuneensa Eeva-Liisa Manneriin talvella1960 yliopisto-opintoja aloittaessaan. Viipurilaisen osakunnan Kaukomieli-lehden nuori toimittaja pääsi tapaamaan ihailemaansa kirjailijaa Tampereelle, ja tapaamiset ja kirjeenvaihto jatkuivat vuosikymmeneltä toiselle.

Tuurna painottaa, että hänen tarjoamansa henkilökuva on vain yksi mahdollinen. Se on hänen kokemuksensa ja näkemyksensä salaperäisenä pidetystä runoilijasta ja hänen laajasta ja monipuolisesta tuotannostaan. Lyriikan lisäksi Manner kirjoitti proosaa, näytelmiä, kuunnelmia, esseitä, artikkeleita ja kritiikkejä.

Painokkaimmin Tuurna esittelee Mannerin lyriikkaa, mutta huomiota saavat myös hänen näytelmänsä. Kirjan lopusta selviävät Tuurnan käyttämät lähteet. Lähdeviitteistä hän on jostain syystä luopunut.

ELÄMÄKERTA ON tutustumisen arvoinen, vaikka ei olisikaan erityisen innostunut lyriikan kuluttaja. Eeva-Liisa Manner on henkilönä niin kiinnostava ja hänen elämänsä täynnä niin monenlaisia käänteitä, että välistä Tuurnan kirjaa lukee kuin romaania.

Kirja rakentuu runoilijan asuinpaikkojen mukaan: Viipuri, Helsinki, Orivesi, Tampere, Espanja, Häme, Andalusia. Elämä ja teokset kulkevat rinnatusten ja heijastuvat toisistaan. Runolainauksin Tuurna osoittaa, miten selkeää ja konkreettia Mannerin lyriikka on, kun sen yhdistää hänen vaiheisiinsa ja ympäristöihinsä.

Modernin lyriikan vastustajat pitivät uutta runoa vaikeana mm. siksi, että sitä piti lukea pelkkänä itsenään, irrallaan tekijästä ja synnystä. Rinnastamalla runoilijan elämän ja runot Tuurna osoittaa, ettei Mannerin lyriikka suinkaan ole vain harvojen salatiedettä vaan jokaisen kirjallisuuden ystävän nautittavissa.

Asia käy selväksi jo Viipuri-luvussa sen ensimmäisen runositaatin alussa: Sukanharmaa Isoisä ja hameenharmaa Isoäiti / tupakanruskeassa talossa paperinvalkeassa kaupungissa / joka sitten paloi kuin paperilyhty ja lakkasi olemasta.

Äidistään yhden päivän ikäisenä orvoksi jäänyt ja isänsä hylkäämä Eeva-Liisa vietti lapsuutensa ja nuoruutensa isovanhempiensa luona Viipurissa. Tiukka, uskonnollinen isoäiti ja vähäpuheinen pianonvirittäjä-isoisä tarjosivat tyttärentyttärelle turvaa ja huolenpitoa, mutta virikkeet jäivät vähiksi. Silti runoilija kaipasi läpi elämänsä kasvukaupunkiaan, josta sota ja hävitys olivat hänet karkottaneet.

TYÖLLEEN INTOHIMOISESTI omistautuneen kirjailijan asuinolot olivat sittemmin yksi toisensa jälkeen vaikeat. Oriveden "liiterissä" syntyi kuitenkin Mannerin läpimurtoteos runokokoelma Tämä matka (1956), ja Tampereen ahtaiden kellari- ja ullakkoasuntojen öisessä hiljaisuudessa luomiskausi jatkui ja vahvistui.

Tampereella tarjolla oli myös seuraelämää ja uusia tuttavuuksia, mutta Manner piti tarkasti huolta siitä, että häntä eivät vierailijat häirinneet.

Tuurna kirjoittaa: Jos tulopäivästä ja -ajasta ei ollut sovittu etukäteen postikortilla tai sähkösanomalla, ovi ei auennut. Eeva-Liisasta huolestunut Herbert-enokin sai jättää ruokapakettinsa oven taakse, kun ei ollut arvannut ilmoittaa tulostaan etukäteen.  

Kangasalta Havisevanjärven rannalta Manner hankki 1960 kesäasunnoksi pienen saunamökin. Se oli hänelle rakas erityisesti jylhän järvimaiseman takia, mutta sateet ja koleus saivat hänet luopumaan mökistä ja hakeutumaan Espanjan lämpöön, kun Sara Hildèn tarjosi hänen käyttöönsä andalusialaista "kummituslinnaansa" Churrianan kylästä.

Heitteille jätetty valtava rakennus osoittautui kuitenkin mahdottomaksi elää ja työskennellä, ja  kirjailija hankki sen läheltä ikioman - ja yhtä huonokuntoisen - savipytingin El Miradorin. Mutta maisema oli lumoava!

ELÄMÄKERRASTA KÄY ILMI, miten tärkeitä Mannerille olivat maisemat. Jotkut ympäristöt ja kuvat toistuvat ja muuntuvat teoksesta toiseen, mutta on myös kokoelmia, joiden kuvasto on tiukasti sidoksissa tiettyyn ympäristöön kuten Kirjoitettu kivi (1966) ja Fahrenheit 121 (1968) Andalusiaan.

Mannerin luontokuvat eivät silti ole vain tarkkoja aistihavaintoja ja mielenmaisemia. Niillä on filosofinen, ajallinen ulottuvuutensa. Ne ovat tiloja, joissa ovat läsnä kaikki aikakaudet, menneisyys ja tulevaisuus, joissa kaikki aika on ympärillä.

Kirjailija koki olevansa vahvassa biologisessa yhteydessä koko luomakuntaan. Hän uskoi eläinten ymmärtävän hänen puhettaan paremmin kuin ihmiset. Havisevan maisemien synnyttämän Niin vaihtuivat vuoden ajat -teoksensa (1964) kirjailija on sanonut olevan lintukirja. Elämäkerrassa kerrotaan, miten runoilija perehtyi lintujen ääniin ja käytti niitä myös runoilmaisussaan.

Oman alalukunsa saavat hevoset ja kissat, syystäkin. Molempien eläinkuvien lähtökohta löytyy Viipurista, mutta niiden käyttö poikkeaa toisistaan radikaalisti. Siinä missä kissarunot olivat Mannerille sanailun leikkikenttä, hevoskuva on tummasävyinen ja moneen suuntaan avautuva. Se perustuu kipeään muistoon sillalle lyyhistyvästä, haavoittuneesta hevosesta ja kulkee läpi Mannerin tuotannon.    

Manner oli huolissaan luonnon tilasta ja kohtelusta. Tuurna nostaa esiin mm. Tämän matkan väkevän "Kambri"-runon, jossa eläinten kärsimykset ovat jo luomisesta asti olleet ankarammat, äärettömämmät / kuin meidän.

KANNATTAA PANNA MERKILLE, että näin kirjoittaa eläinten kärsimyksistä ihminen, jonka oma elämä oli kaikkea muuta kuin helppoa. Taloudelliset huolet ja säännöttömät elämäntavat koettelivat kirjailijan fyysistä ja psyykkistä terveyttä, ja rakkaimmat ihmissuhteet päättyivät tai kuihtuivat pettymykseen.

Orivedellä syttynyt rakkaus ruotsalaistaiteilijaan katkesi miehen lähtöön ja aborttiin, eikä ystävystyminen tamperelaisen lehtorin Anna-Liisa Mäenpään kanssa edennyt, niin kuin runoilija ilmeisesti olisi halunnut. Abortti oli lapsirakkaalle, yksinäiselle kirjailijalle elämänmittainen suru, ja se, että runoilijan tapaama ehyt ja kirkas olento, joka himmensi kaikki toiset alkoikin - asemaansa vai vapauttaanko vaaliakseen? - ottaa etäisyyttä ihailijastaan, syvensi runoilijan yksinäisyyttä entisestään.

Pitkäniemen sairaalan lääkäri, psykiatri Sole Raevuori-Nallinmaa oli elämäkerran mukaan yksi harvoista, joihin Manner luotti ja turvasi epäröimättä, ja Tammen toimitusjohtaja Jarl Hellemann eli "Jarl Jalo Peura" toimi kirjailijan pelastajana ja tukena vielä uudenkin johtajan aikana. Mutta eihän se helppoa ollut, todistaa elämäkerturi.

Eeva-Liisa oli itse ankarin kriitikkonsa. Hän hioi ja hioi, lyhensi, vähensi ja hylkäsi. Uusien teosten ja painosten julkaisukuntoon saattaminen oli kustantajalle tuskallista odottelua ja maanittelua.

ELÄMÄKERRAN LOPUSSA Tuurna tiivistää: Eeva-Liisa Manner kaipasi ja etsi koko elämänsä ajan kotia, läheistä ihmistä, rakkautta. Ikävä ja kuoleman kaipaus olivat pesiytyneet häneen syvälle, mutta lähellä hänestä välittyi valoa ja paljon empatiaa.

Tuurnalla on originellista, sanavalmiista ihmisestä kerrottavaksi myös hauskoja tapauksia ja repliikkejä, joita mm. kirjailijan tamperelaiset ystävät, tuttavat ja merkillepanijat ovat auliisti kertoneet. Espanjassa sattuneesta oudosta episodista kirjassa on niin jännittävä selonteko, että sen jälkeen olin pitkään ymmälläni tapahtuneesta. 

Ihan kaiken aikaa teoksen kronologia ei ole kitkaton, ja tarpeetonta toisteisuuttakin olin havaitsevinani. Ne ovat - jos ovat - kuitenkin pieniä puutteitä siihen antiin verraten, mitä matka yli vaihtelevien äärten tarjoaa merkittävän kirjailijan elämänvaiheista ja tuotannosta.

Marja-Leena Tuurna. Kuva: Veikko Somerpuro