Helen Macdonald: Iltalentoja

 

T niin kuin tervapääsky 

Helen Macdonald: Iltalentoja (Vesper Flights, 2020). Suom. Irmeli Ruuska. Gummerus 2021. 327s.

Englantilainen kirjailija ja historioitsija Helen Macdoland  (s. 1970) nousi suuren yleisön tietoon vuonna 2014 omaelämäkerrallisella teoksellaan H niin kuin haukka. Rakkaan isän kuolema sai hänet hakeutumaan haukankasvatuksen pariin, ja aiheesta syntyi hieno luontokirja.

Viimesyksyinen Macdonald-suomennos Iltalentoja jatkaa luontolinjalla, mutta nyt kyseessä on esseeteos ja esittelyssä muitakin kuin siivekkäitä, vaikka linnut ovat edelleen vahvimmin edustettuina. Teoksen nelisenkymmentä esseetä ovat lyhyimmillään parin kolmen sivun pituisia, pitemmissä sivuja on kymmenkunta.

Vaikka esseitä voisi lukea missä järjestyksessä tahansa, etenin perinteisesti. Tunnustan, etten heti innostunut haukkateoksen tapaan. Mietin, onko kokoelma liian englantilainen ja ehkä tieteellinenkin.

Ei ollut. Vaikka brittiläinen eläinkunta on hyvin edustettuna, esseissä liikutaan paljon yleisemmissä kuin kansallisissa kysymyksissä, ja kirjoittaja pitää kyllä huolen siitä, ettei lukijan nautinto kariudu vaikeaselkoisuuteen.

NIMENSÄ KOKOELMA on saanut tervapääskyjä käsittelevästä Iltalentoja-esseestä, joka sopiikin erinomaisesti luonnehtimaan kirjan antia ja tyyliä.

Aluksi kirjailija johdattaa lukijansa tarkkailemaan näitä "avaruusoliomaisia" lentäjiä omien ensikokemustensa avulla ja tarjoaa sitten vähitellen yhä taianomaisempia tietoja tervapääskyjen elämästä yläilmoissa. Vasta sen jälkeen päädytään lintujen ilta- eli vesperlentojen kuvauksiin ja yhä yllättävämmiksi osoittuviin tutkimustuloksiin.

Luonnon tarkastelun rinnalle esseissä nousevat ihmisen luontosuhde ja luonnossa tapahtuneet ja tapahtuvat muutokset.

Tervapääskyjä metaforanaan käyttäen Macdonald kirjoittaa: Tervapääskyt ovat minulle yhteisöstä kertova faabeli, joka opettaa, miten tehdä oikeita ratkaisuja uhkaavan rajuilman edellä, kun näemme pilvien häämöttävän horisontissa synkkänä rikkinäisenä massana.

Jo kokoelman johdannossa kirjailija puhuu huolestuneena käynnissä olevasta sukupuuttoaallosta ja tuhoisista ympäristömuutoksista, ja monet esseistä tarjoavat konkreetteja näkymiä mm. valtavien teollisuuslaitosten ja moottoriteiden aikaansaamasta hävityksestä. 

TEOKSEN ALUSSA kirjoittaja vertaa kokoelmaansa 1500-luvun Euroopassa muotiin tulleisiin kuriositeettikabinetteihin, joihin kerättiin ihmisten ihmeteltäväksi kaikenlaisia erikoisuuksia sekä luonnosta että kulttuuriympäristöistä.

Iltalennoista löytääkin mitä oudoimpia ja erikoisimpia ilmiöitä jänisten nyrkkeilystä vakoojahaikaran sellikokemuksiin, mutta lukijoiden motiivit ja reaktiot lienevät aika toisenlaiset kuin Wunderkammereita kauhistelleiden. Itse olin Iltalentoja lukiessani lähinnä innostunut, hämmästynyt ja kiitollinen. 

Yksi hienoimmista elämyksistä oli päästä kiikaroimaan Empire State Buildingin huipulta päänsä päällä tapahtuvaa kevätöistä muuttonäytelmää. Sille vastakkainen mutta yhtä erikoinen kokemus oli matkata Atacaman autiomaassa astrobiologi Nathanalie Cabrolin seurassa perehtymässä - Marsin oloihin kolme ja puoli miljardia vuotta sitten!

Usein Macdonald itsekin vaikuttuu kokemuksistaan.

Siden rauniokaupungissa hän on täydellisen auringonpimennyksen hetkellä vähällä pyörtyä läpikäydessään lapsuutensa manalakuvitelmia, ja kun taivaalla olevan mustan aukon alalaidasta sitten purskahtaa esiin säkenöivä piste, hetki vaikuttaa suorastaan raamatulliselta: tuntuu kuin maailma luotaisiin taas uudestaan.

Toisaalta Macdonald todistaa, että luontoelämyksiä on tarjolla jatkuvasti ja lähempänäkin, kunhan vain osaa etsiä, pysähtyä ja katsella ympärilleen. Kun kirjoittaja  kuvailee kiiltomatonaaraiden taianomaista ja samalla koomista esitystä, tajuan äkkiä, että en ole koskaan edes ajatellut näkeväni kiiltomatoja, ja olenkohan milloinkaan tarkastellut lähietäisyydeltä edes käkeä, vaikka joka vuosi lasken sen kukunnasta milloin mitäkin tulevia tapahtumia?

KOKOELMAN ESSEET ovat hyvin visuaalisia ja niissä kuvataan paljon lentämistä ja parvimuodostelmia. Välistä kirjailija sivuaa myös politiikkaa ja paikasta toiseen vaeltaminen ja parveilu liittyvät ihmispopulaatioon.

Moralisointia kirjailija karttaa parhaansa mukaan. Selkeimmin hänen pyrkimyksensä objektiivisuuteen näkyy hänen kirjoittaessaan vaikkapa lintujen ruokkimisesta ja rengastamisesta tai sellaisista vanhoista rituaaleista kuin Thamesjoen jokavuotisesta joutsenten laskennasta.

Vaikka Thamesin kyhmyjoutsenten heinäkuinen laskentatoimitus näyttää aluksi täysin tarpeettomalta, absurdilta ja väkivaltaiselta touhulta, se osoittautuu esseen loppua kohden tärkeäksi yhteisöllisyyttä ylläpitäväksi ja monenlaista ammattitaitoa edellyttäväksi seremoniaksi.

Macdonald kirjoittaa: Katsellessani myöhemmin sinä iltana, miten täysikuu nousi lehmuksenkukkien tuoksusta sakean ilman halki taivaalle, ajattelin, miten maailmassa on aina vastakertomuksia, piiloon jääviä ääniä, hukattua elämää, muita olemisen tapoja. Niitäkin kannattaisi kuulla ja pitää arvossa.

ESSEITÄ LUKIESSA huomaa usein pysähtyvänsä muistelemaan, miettimään ja arvioimaan omia vaatimattomia mutta merkityksellisiä luontokokemuksiaan: tilhiparvia pihapihlajassa, Söderfjärdenin kurkipellon henkeäsalpaavaa näkyä syyskuisen auringonlaskun aikaan, lapinpöllön tuijotusta, kuopuksen nikkaroimia talvilintujen ruokintalaitteita takapihan hangella...     

Macdonald osoittaa, miten paljosta jäämme paitsi, kun vieraannumme luonnosta. Samalla hän kuitenkin tähdentää, ettei ihmisen tulisi tarkastella luontoa kaltaisenaan, itsensä peilinä, omien ajatustensa, toiveidensa ja tarpeidensa näkökulmasta.

Eläinten elämässä ei ole kysymys meistä. On kysymys erilaisuudesta ja moninaisuudesta, erillisistä elämistä, jotka hetkittäin kohtaavat ja ovat kaikki arvokkaita.

Helen Macdonald. Kuva: Marzena Pogarzaly