Rosa Liksom: Väylä

Evakkotiellä tytöstä täydeksi ihmiseksi

Rosa Liksom: Väylä. Like 2021. 267 s.

Ko mie ja Katri olima koalla urakalla saahneet kyörättyä karjan maantiele, taivas peitty syksysseen utuharssoon ja kohta alko tihuutahmaan jäähilheistä vettä. Kaikki muut lehmät paitti Ilona pölästyit teräviä hiutahleita ja haijaannuit. Sisko, Pirkko ja Liina rynnit ojjaa pitkin, Kerttu reistasi paeta methään, Siskon eeliskuussa synnyttämä Sokkeri-vasikka tanssi paikahlaa, Soma kiipesi Kielon sölkhään ja molemat rääyit. Pajukko männikön reunassa oli kuitekki niin tiheää, märkää ja mustaa, ettei Kerttu päässy sen läpi. Se palasi tiele lyötynä ja pää painuksissa. Mie kattoin taaksepäin. Sieltä tulit koala vauhila Martta, naapuritalon navettapiika, ja sen apupoika Matti Iisakki-isännän karjan kanssa. Olima sopihneet, että kuljema yhessä.

Rosa Liksomin (s. 1958) viime vuoden Finlandia-ehdokkaana olleen Väylä-romaanin alku jo näyttää, että Lapin sotaa pakoon lähteneiden vaellus ei tule olemaan helppoa. Kolme- nelitoistakesäisen kertojan isä on sotimassa, velipuolet ovat kaatuneet ja raskaana oleva, henkisesti tasapainoton äiti on matkannut turvaan edeltä.

Tytön tehtävä on huolehtia yhdessä itseään muutamaa vuotta vanhemman Karjalan evakon Katrin kanssa kotitalon lehmät turvallisesti Ruotsiin. Naapuriapu on tärkeä lisä niin lauman kuin mielialan paimentamisessa.

Väylän eli Tornionjoen ylityspaikkaa kohti vaeltava pakenevien joukko kasvaa joka tienhaarassa. Liksomin kuvausta huonosti varustautuneesta, sotatoimien jaloissa ja surkeassa säässä matkaavasta kulkueesta lukee järkyttyneenä ja peloissaan. Kuinka tässä oikein käy?

LIKSOMIN KIELI on niin väkevää ja kaikille aisteille kirjoitettua, että välillä tuntuu, kuin olisi itse mukana tuossa elikkojen ja heidän hoitajiensa erämaavaelluksessa. Kun eteen ilmaantuu pienikin häiriö, ollaan äkkiä keskellä sekasortoa ja lukija yhtä hädissään kuin sinne tänne säntäilevät siskot, kertut, pirkot ja liinat.

Jos ihmisten ja lehmien nimet menevät ensin sekaisin ja Tornionjokilaakson murrekin vaikuttaa hankalalta, ei pidä luovuttaa. Muutaman sivun jälkeen lukeminen luistaa eikä haittaa, vaikka nimissä välistä olisikin pientä sekaannusta; samaa luomakuntaa ollaan ja toinen toisistamme riippuvaisia.

Eläimet, kasvit, maastot ja vesistöt ovat niin vahvasti läsnä romaanin joka kohtauksessa, että paitsi vaellustarinaksi Väylää voisi nimittää myös luontoromaaniksi, jos semmoinen genre olisi olemassa. Liksomin tarkoin vedoin ja osuvin esimerkein maalatuissa maisemissa kaikki elää ja personoituu.

Mittailin puita. Siinä nökötti ainaki yksi yli kuussattaavuotinen aihki. Soli jo hyänkokone ko Kolumpus purjehti Amerikhaan. Männyitten oksat ja juuret olit asettuhneet toisen puun oksitten ja juurten lomhaan. Jyhkeän kuusen lavassa keikku helmipöllö. Sen keltamustat silmät kiiluit ko se ootti hämärää ja lenthoon nousemista. Mie olin kuulevinani, miten puut porisit toisilensa. Aurinko suihki sätheithään pienele mettäaukiolle ja räkkäparvet nousit ylös ja ales.

Nuori kertoja ei kuitenkaan vain tarkkaile ympäristöään, vaan on niin yhtä luonnon kanssa, että onnistuu tiukoissakin paikoissa pysyttelemään hengissä, löytämään syötävää, suojaa, lohtua ja toivoa.

Hänellä on tietoa myös tähdistä, avaruudesta ja maapallon vaiheista, siitä ovat pitäneet huolen Setä ja hänen kirjansa. Niinpä tytön ajatukset ajautuvat usein taivaalle tai elämän syntyyn. Kun Jumalasta ei ole avuksi, maailmankaikkeutta miettiessä vaikeudet hellittävät edes hetkeksi. 

PÄRJÄÄMINEN onkin koetteilla myös Ruotsissa. Tyttö on luvannut isälle huolehtia äidistä, ja kun lehmille vihdoin järjestyy sijoituspaikka, hän jättää karjan Katrin hoitoon ja lähtee itse etsimään äitiä. Sillä retkellä Liksom pääsee kuvaamaan, millaiset ovat paratiisiksi kuvitellun naapurimaan kokoamisleirit - ja pakolaisleirit tänäkin päivänä.

Nöyryyttävien terveystarkastusten ja pakollisten karanteenien jälkeen äidit, lapset, vanhukset ja sairaat sijoitetaan täpötäysiin, vetoisiin ja torakoita viliseviin parakkeihin, joissa omaa tilaa on vain makuulaveri. Yritä siinä sitten ylläpitää toivoa paremmasta huomisesta.

Elämä masentuneen äidin ja ennen aikojaan syntyneen riutuvan pikkuveljen hoitajana on tytöstä välillä helvetin kaltainen olotila, ja sellaiseksi sen kokisi lukijakin, ellei kertoja järjestäisi itselleen edes jonkinlaista lohtua kesyttämällä seurakseen rotan.

Asetelma on uskomaton, mutta kaunokirjallisesti ja psykologisesti perusteltu. - Ja taas kerran ihminen ja luonto ovat yhtä ja tarvitsevat toisiaan!

VÄYLÄ VETOAA voimakkaasti tunteisiin, ja eläinten ja ihmisten kohtalot ovat yhtä koskettavia. Kun ihmisistä, edes äidistä, ei ole tukijaksi ja auttajaksi, voi sydämensä liepeillä helliä itsensä kaltaista hyljeksittyä luontokappaletta tai hakea turvaa ja tuulen suojaa kylki tutun lehmän kylkeä vasten.

Liksomin romaanitaiteessa eläimetkin näyttävät ja antavat kuulua niin surunsa, kipunsa, hätänsä ja pelkonsa kuin nautintonsa ja kiintymyksensä. Kun romaanissa kuvataan ensimmäistä vasikkaansa synnyttävän Katrin tuskia ja hämmennystä tai Väylän ylityksessä oman jälkeläisensä menettävän Siskon mölinää ja romahdusta, ei tule edes mieleeni, että kyse on vain eläimistä.

Minut vakuutti myös romaanin henkilö- ja yhteisökuvaus. Tien päällä ja leireillä vastaan tulee kirjava joukko ihmisiä. Keskellä kaaosta selviytymiskeinot ovat usein rumia, mutta Liksom pitää huolen siitä, että ihmisten käytös on perusteltua ja jokaisesta joukosta löytyy myös inhimillisyyttä ja avuliaisuutta.

Kertoja äitisuhde on vaikea, ja hänen kapinointinsa aiheellista, mutta äidinkin reaktioille on selityksensä. Elämä on epäoikeudenmukaista, eikä kotiinpaluu tee siitä yhtään armeliaampaa, vaikka hetken siltä näyttäisikin. Silti romaani jättää toiveikkaaksi.

TAKAKANSITEKSTI luonnehtii Väylää vuodenkierron mittaiseksi kasvutarinaksi, ja sellainenhan se on. Evakkomatka ei ole kertojalle pelkkää selviytymistaistelua. Nuorelle ihmiselle se on myös vapautta vanhempien kontrollista ja uteliaita ja uskaliaita irtiottoja lapsuudesta kohti aikuisuutta. Se raottaa oven toisenlaiseen elämään ja ruokkii rohkeutta itsenäisiin valintoihin.

Kun kertoja romaanin lopussa jälleen kerran katsoo taivaalle, hänellä on jo sellainen tieto itsestään ja elämästä, että sen turvin hänet voi hyvin päästää menemään:

Seurasin liikkuvaa tähteä. Se kulki kohti ittää. Aattelin, että elämä kiitää ko tähenlento ja vain itte avaruus on ikuista. Jokainen tähti kiehuu ko maitokattila ja on omanlaisensa niinko jokanen lumihiutalekki. Sen olen nähny omin silmin jo kläppinä, niinko senki, että tähti lepattaa ko kynttilänvalo ja lopulta sammuu.

Rosa Liksom. Kuva: Johanna Laitanen