Ljudmila Ulitskaja: Sielun ruumis

Oi, ihmiset, toistanne rakastakaa! 

Ljudmila Ulitskaja: Sielun ruumis (Rasskazy o tele duši, 2020). Suom. Arja Pikkupeura. Siltala 2021. 130 s.

Ljudmila Ulitskajan (s. 1943) Sielun ruumis -kokoelman novelleista tulee samalla tavalla auvoiselle mielelle kuin Leinon runosta Hymyilevä Apollo. Paha ei ole kenkään ihminen, vaan kaikki ovat yhtä rakastettavia.

Jo Ulitskajan aiemmista kokoelmista, vaikkapa sellaisista kuin Köyhiä sukulaisia (2020) ja Meidän tsaarimme väkeä (2018), on käynyt hyvin selväksi, että valitsi kirjailija henkilönsä mistä tahansa ikäryhmästä tai yhteiskuntaluokasta, hän kohtelee kaikkia yhtä hyvänsuovasti ja moralisoimatta.

Ulitskaja näyttää venäläisten ihmistensä, useimmiten naisten, traagiset ja koomiset kohtalot elämään kuuluvina tosiasioina ja seisoo heidän rinnallaan yhtä lailla epätoivon kuin harvinaislaatuisen onnen hetkinä.

Sen verran Sielun ruumis poikkeaa edeltäjistään, että vanhenemisen, sairauksien ja kuoleman teemat ovat nyt vallitsevia. Kahdesta osastosta koostuvassa kirjassa alun novellit ovat pitempiä kuin jälkipuoliskon muutaman sivun mittaiset kertomukset. Mutta oli sivumäärä mikä tahansa, Ulitskaja saa siihen yleensä mahtumaan päähenkilönsä koko elämäntarinan ja välistä useitakin sukupolvia.

KOKOELMAN PERUSVIRITYS paljastuu heti kirjan alkuun sijoitetusta proosarunosta. Siinä kirjoittaja julistaa uskollisuuttaan kaikille rakkaille amatsoneilleen, tytöilleen, ystävämummuilleen yhteisessä piiritanssissa täällä alhaalla ja tuolla ylhäällä:

Teitä vaihda en, minä rakastan teissä häilyväisyyttä, viisautta, / riettautta, viettelevyyttä, taikauskoa, vilppiä, upeutta, uskollisuutta, / älykkyyttä ja tyhmyyttä, josta riittäisi oppia myös enkeleille. / Käytte sellaisinanne, kuin minäkin teille.

Jo avausnovellissa kirjailija näyttää, kuinka sukupuoli, kansallisuus ja uskonto eivät saa olla esteinä, kun kaksi toisiaan rakastavaa, tässä tapauksessa naista, haluaa elää elämänsä yhdessä. Käytte sellaisinanne, azerbaidžanilainen muslimijuristi Zarifa ja hänen sihteerinsä, kristitty armenialainen Musja!

Musjan armeniankielinen valitusruno Zarifa-vainajalle azerbaidžanilaisella matolla peitetyn arkun ääressä todistaa viimeisellekin epäilijälle, että rakastuneet sielut leijuvat ihan omissa sfääreissään kaikensorttisten pyhäinhäväistysten ulottumattomissa, ja samanlaista ihastuttavaa omapäisyyttä löytyy seuraavistakin novelleista.

Kun vanhuuden kynnykselle asti itsekseen elänyt päähenkilö Alisa kuolemankaupoilla -novellissa löytää yllättäen elämäntoverin, ei hän suinkaan luovu tapaamiseen johtaneesta suunnitelmastaan, sitä vain on - lukijan riemuksi - toistaiseksi pakko siirtää. Ja mistä syystä!

Ulkomaalainen-novellissa jännitän järki edellä etenevän ja vastoinkäymistensä yli sinnittelevän nuoren Liljan puolesta, kun taas hänen äitiään kohtaan tunnen samanlaista vahingoniloa kuin novellin Siunattuja ovat ne, jotka... siskosten hämmentymistä seuratessani.

Ulitskajan novelleissa ei silti ole ainuttakaan vastenmielistä henkilöä; sivuhenkilöitä myöten heillä on luonteenomaiset piirteensä ja inhimilliset motiivinsa käyttäytyä tavallaan, välillä hyvin, välillä vähän huonommin, mutta aina olosuhteisiin nähden ymmärrettävästi ja parhaansa mukaan.

Olennaista Ulitskajan tarinoinnissa on, että elämä on harvoin ennakoitavissa eikä lopulta auta kuin suostua sen kuljetettavaksi. Mukanaan vei se, ja vieläkin vie, / ei ansaitusti vaan ilman vain.

ENNEN PITKÄÄ EDESSÄ on kuitenkin esiripun laskeutuminen ja "musta kammio". Toisen osaston avaava runo päättyy sikermän aihepiiriä osuvasti kuvaaviin kysymyksiin: Onko siellä joku? Vai ketäänkö ei?

Taannoisessa lehtihaastattelussa (HS 17.1.2021) perinnöllisyystieteilijäksi kouluttautunut kirjailija kertoi vanhemmiten kiinnostuneensa yhä enemmän irrationaalisista asioista, elämän mystisestä puolesta. Mytologian ainesten ja henkilöiden taikauskoisuuden pilkahduksia löytyy novelleista sieltä täältä, mutta erottuvimpia ja kiehtovimpia ovat kokoelman loppupuolelle sijoittuvat elämän ja kuoleman rajan kuvitelmat.

Ulitskaja ei kirjoita kuoleman saapumisesta pelottavasti eikä ahdistavasti. Novellien sielut erkanevat maallisesta elämästään kuoriutumalla kuin perhonen tai kasvattamalla itselleen siivet, sulautumalla tuttuun maisemaan tai siirtymällä salamoiden saattelemana täydellisen tiedon rajattomaan maailmaan.

Kuolevat vaikuttavat levollisilta, äkilliseenkin lähtöönsä valmiilta, ja samanlaista tyyneyttä henkivät jo Ulitskajan muistoihinsa tai muistamattomuuteensa vajonneet vanhukset. Milloinhan olen lukenut yhtä kaunista ruumiillisen rakkauden kuvausta, kuin on tarjolla kolmisivuisessa Kaksin-novellissa, tai yhtä lämmintä ja myötäelävää kertomusta muistisairauteen vajoamisesta, kuin on kirjan päätösnovelli Serpentiinitie.

TOTTA KAI Sielun ruumis pirskahtee myös huumoria, ja sieltä täältä työntyy tutusti esiin pisteliäitä pikku kommentteja milloin järjestelmän, milloin siinä sinnittelevien ihmisten heikkouksista ja omituisuuksista.

Ulitskaja ei kuitenkaan varsinaisesti politikoi. Hänen tutkimustensa kohde on ihmissielu.

Novellien eloisa, juonivetoinen tarinankuljetus ja kirkas, vivahteikas kieli vievät vaivatta mukanaan, ja kirjailijan kykyä yhdistää keveää ja painavaa, arkea ja juhlavuutta, hassua ja vakavaa voi vain ihastella.

Lämpimät kiitokset uudesta kokoelmasta myös taitavalle suomentajalle Arja Pikkupeuralle ja kirjan graafisesta suunnittelusta vastanneelle Kirsikka Männylle. Harvoin päällyspaperi herättää niin paljon ajatuksia ja assosiaatioita kuin Sielun ruumiin herkkä ja monitulkintainen kansikuva.

Ljudmila Ulitskaja. Kuva: ©️ELKOST.