Han Kang: Valkoinen kirja

Jäähyväiset vauvana kuolleelle sisarelle

Han Kang: Valkoinen kirja. Suom. Taru Salminen. Gummerus 2021. 111 s.

Suomalaisille lukijoille eteläkorealainen Han Kang (1970) on tullut tutuksi romaaneillaan Vegetaristi (2017; Kirjareppu 27.6.2017 ) ja Ihmisen teot (2018; Kirjareppu 1.2.2018). Molemmissa aiheena on protesti ja sen väkivaltainen tukahduttaminen. Booker-palkitussa Vegetaristissa tragedia tapahtuu perhepiirissä, Ihmisen teoissa Han (Han on kirjailijan sukunimi) kirjoittaa Gwangjun verisestä kansannoususta 1980.

Han Kangin uusin teos Valkoinen kirja poikkeaa edeltäjistään paljonkin mutta on yhtä pysähdyttävä. Vaikka kirja on luokiteltu romaaniksi, puhuisin mieluummin tietyn aiheen käsittelemiseksi kirjoitetuista lyhyehköistä teksteistä tai proosarunoista, joiden vaikuttavuutta lisäävät vielä eteläkorealaisen Douglas Seokin mustavalkoiset valokuvat.

Kirja kannattaa kuitenkin lukea ensin ehkä pariinkin kertaan romaanina. Sen jälkeen se toimii myös vapaasti valittavien lyyristen proosatekstien kokoelmana.

TEKSTEJÄ ALKAA SYNTYÄ, kun kirjailija on saapunut toiselta puolen maapalloa vieraaseen, nimeltä mainitsemattomaan kaupunkiin (Varsovaan). Kertoja uskoo, että kirjoittamalla hänessä vihdoinkin jokin muuttuu, hänen haavansa paranee. Syntyvä kirja on siis eräänlainen terapiakirja.

Pian selviää, että kertojan äidin ensimmäinen lapsi on kuollut kahden tunnin ikäisenä. Vanhemmat ovat asuneet kaukana maaseudulla, äiti on ollut yksin kotona ja joutunut synnytyksen yllättäen käynnistyessä tulemaan toimeen omillaan. Ethän kuole -huokaukset eivät ole riittäneet pelastamaan ennen aikojaan maailmaan tullutta tyttövauvaa.

Kertoja kuvaa äidin kokemuksen jokaista sanaansa punniten. Kuvauksessa ei ole mitään ylimääräistä, vain oleellinen, ja siksi se on niin järkyttävä. Tuntuu selvältä, että tapahtuma jättää jälkensä kaikkiin ja kaikkeen, mitä perheessä sittemmin tapahtuu.

Muiden perheenjäsenten elämästä kirjassa on jokunen häivähdys, mutta keskiöön nousee kertojan oma trauma ja sen vaatima käsittely. Sodassa lähes sataprosenttisesti tuhotun kaupungin raunioille rakennetut hiljaiset kadut ja rakennukset toimivat onnistuneesti konkreetteina ja metaforisina kehyksinä kertojan käymälle kipeälle surutyöprosessille.  

KERTOJA ALOITTAA KIRJANSA listaamalla erilaisia valkoisia asioita, joista hän haluaa kirjoittaa: kapalo, vastasyntyneen vaate, suola, lumi, jää, kuu, riisi... Ne ovat kuin rituaaliesineitä. Niiden avulla puhuja käy läpi suruaan ja ojentaessaan niitä kuolleelle sisarelleen puhdistautuu samalla kantamastaan pahasta ja pimeästä.

Teksteissä liikutaan häilyvässä tilassa tämän- ja tuonpuoleisen välissä, elämän ja kuoleman rajapinnassa. Tämä kaupunki on kietoutunut aamuyön usvaan. // Taivaan ja maan raja on hävinnyt. Näen ikkunastani vain muutaman metrin päässä seisovan kahden korkean poppelin tummat ääriviivat, kaikki muu on valkoista. - - // Mitähän tämän kaupungin aaveet tekevät näin sumuisena aamuyönä? 

Kertoja ymmärtää, että jos sisar olisi jäänyt elämään, hän itse ei olisi koskaan syntynytkään. Kirjailija havainnollistaa tuon asetelman erikoisella ja hienosti toimivalla tavalla. Kirjan ensimmäisen Minä-nimisen osan jälkeen puhuja ikään kuin häivyttää itsensä, sulautuu eläväksi kuvittelemaansa sisareen ja katsoo maailmaa hänen silmillään. Osan nimi on Hän.

Uuden roolinsa avulla kertoja asettuu kasvokkain olemattomuutensa kanssa ja hyväksyy elämänsä rakentumisen sisaren kuolemalle. Vain sillä tavalla hänelle tarjoutuu tilaisuus karistaa harteiltaan elossa olostaan aiheutuva syyllisyys ja häpeä.

Kirjan kolmas osa on nimeltään Kaikki valkoinen, mutta haluaisin muuttaa sen Sinäksi. Kun kertoja vähitellen palaa omaksi itsekseen, ruumiillistuu ja alkaa unohtaa haurautensa (luen: tervehtyä), sisaresta tulee puhuteltava, sinä. On kaksi erillistä olentoa, kuollut isosisko ja hänet valkoisilla muistoillaan ja aistihavainnoillaan hyvästellyt pikkusisko. 

TEKSTEISSÄ ESILLE NOSTETTAVAT valkoiset objektit toistavat yksi toisensa perään kirjan hallitsevaa teemaa, haurautta, ohimenevyyttä ja katoavuutta. Sumu hälvenee, lumi sulaa, sokeripala liukenee, jademagnolia kukkii hetken, kynttilä palaa loppuun. Kokoelman alkupuolella valkoinen - jää, kuura, huurre, räntä, pyry - huokuu usein myös kylmyyttä.

Mutta melankolisuudestaan huolimatta tekstit eivät ahdista. Niiden äärimmäinen hiljaisuus ja meditatiivisuus on kaunista ja rauhoittavaa. Ja kun kirjailija tarjoaa keskelle valkoisuutta pilkahduksen jotain muuta väriä, se melkein riemastuttaa: Tie ei ehkä olekaan kuurassa ja lumessa, vaan hentojen mutta sitkeiden, kevään ensimmäisten vaaleanvihreiden ruohonkorsien peitossa.

Valkoisen kirjan pääväittämä on psykologinen: ihmisen on menetyksistä selvitäkseen saatava murtua, saatava jättää jäähyväiset ja saatava surra. Ja sama pätee myös yhteisöllisesti.

Vaikka Valkoinen kirja ei ole poliittinen, se kyllä sivuaa politiikkaa. Katsellessaan varsovalaisten kaupunkinsa uhreille yhä edelleen laskemia kukkia ja sytyttämiä kynttilöitä kertoja miettii oman kaupunkinsa teurastetuiksi tulleita ja on murheellinen maansa kyvyttömyydestä käsitellä traumaattista menneisyyttään.

Han Kang. Kuva: Park Jaehong

Kokoelman kauneimpia kohtauksia lienevät sen loppupuolen tekstit Suruasu ja Savu, joissa perheen elävät ja kuolleet kokoontuvat yhteen pienen buddhlaisen temppelin pihalla suoritettavassa hyvästelyriitissä.

Viimeistään silloin lukijalle kirkastuu, että Ethän kuole -huokaus ei olekaan vain epätoivoinen yritys estää kuolema vaan lisäksi toive kuolemankin yli jatkuvasta yhteisyydestä. On lupa ja lohdullista muistaa ja muistella.