Maritta Lintunen: Boriksen Lapset
Novellit kuljettavat Karjalan kunnaille
Maritta Lintunen: Boriksen lapset. Novelleja. WSOY 2021. 201 s.
Kahdella runokokoelmalla kirjailijanuransa aloittanut Maritta Lintunen (s. 1961) on sittemmin julkaissut mittavan määrän novelleja ja romaaneja. Olen kovasti pitänyt musiikin maisteriksi kouluttautuneen Lintusen musiikkiaiheisista novelleista mm. kokoelmissa Mozartin hiukset (2011) ja Takapiru (2016), ja viimeksi luin nautinnokseni hänen muusikkoutta käsittelevää romaaniaan Stella (2018; Kirjareppu 20.2.2018).
Lintusen uusin novellikokoelma Boriksen lapset keskittyy sekin pariin otteeseen musiikkiaiheeseen, mutta kokoelman yhdeksän novellin selkein yhdistävä tekijä on Karjalan kannas. Vaikka rajan yli hakeudutaan novelleissa monenlaisista syistä, tapaukset ovat hyvin tutuntuntuisia.
AVAUSNOVELLISSA Sirpaleet aikuiset lapset kuskaavat 95-vuotiasta isäänsä hänen lapsuutensa Heinjoelle kaivelemaan suvun vanhaa tunkiopaikkaa. Minäkertojan on vaikea hillitä tuskastumistaan, mutta hänen sisarensa tuntee löytäneensä "henkisen kotimaansa" ja muuttuu kuin taikaiskusta Vainikkalan asemalla helsinkiläisen mainostoimiston projektipäälliköstä 1930-luvun kannakselaiseksi "miekuttajaksi".
Sirpaleita löytyy ja useanlaisia. Sen sijaan Luupartio on novellin nimenä yksiselitteisempi.
Siinä kaivauksia tehdään entisellä taistelupaikalla. Esko-veljensä ruumiinosien etsintätöitä vauhdittava Ojanen meuhkaa ja ärhentelee, kun mitään ei osata tehdä niin kuin Suomessa. Mustalla huumorilla edetään, ja loppuaan kohden novelli muuttuu yhä makaaberimmaksi.
Seuraavassa Karkuri-novellissa tunnelma on jo tyyten toisenlainen. Itärajan ylittää nyt poikkeuksellisesti lapsi, kahdeksanvuotias orpokodin kasvatti. Eletään välirauhan aikaa, joulukuuta 1940, kun isäikävä saa nuoresta kertojasta sellaisen yliotteen, että tunnemyrskyssä unohtuvat suunnat ja rajat.
Hulluutta löytyy tästäkin tarinasta, mutta vain aikuisten maailmasta. Päähenkilönsä Lintunen kuvaa sellaisella lämmöllä ja psykologisella tarkkuudella, ettei kokoelman niminovellinkaan väärinkohdeltu nuorukainen herätä samanlaista hellyyttä, vaikka kerääkin lukijan sympatiat sinnikkyydellään ja kohtalonsa arvoituksellisuudella.
BORIKSEN LAPSET -novellin kehyskertomus sijoittuu nykyaikaan, mutta ydintarina alkaa syksystä 1935. Novelli kertoo lahjakkaasta paltamolaisesta ite-viulistista Sulo Huttusesta, joka paikkakuntansa napamiesten tukemana hankkiutuu Viipurin Musiikkiopistoon kuuluisan johtaja Sirpon oppilaaksi.
Lintunen rakentaa novellinsa osittain tosiasioiden varaan. Humoristinen henkilökuva originellista Boris Sirposta (1893-1967; aik. Sirob, alk. Wofson) perustuu faktoille. Lisäväriä Sulon elämään tuo hänen opiskelukaverikseen ja Sirpon kasvattilapseksi Torniosta saapuva nuori viuluvirtuoosi Heimo Haitto (1925-1999).
Boriksen lapset käsittelee musiikkimaailman kovuutta ja kilpailua. Novellina vaatimattomampi, hassunhauska Kurjet keskittyy musiikin merkitykseen ihmissuhteiden luojana ja lujittajana.
Yhteisen sävelen löydyttyä vierasta kohtaan aluksi osoitettu karsastus katoaa ja epämääräinen tulevaisuuskin ratkeaa kuin taikaiskusta. Musiikki ei tunne rajoja.
VAIKKA USEISSA kokoelman novelleissa on edelleen käynnissä jonkinasteinen "jatkosota", ilmassa on myös liennytystä. Purevimmillaan Lintunen on kuvatessaan äärilaitojen tunnekuohua, ikuisessa katkeruudessaan ja katteettomassa Karjala-ihailussaan melskaajia.
Sirpaleet-novellin projektipäällikkö ei ole kokoelman ainoa kannakselaisuudesta hurmaantunut. Samanoloinen haahuilija on päätösnovellin Edith Södergran -fani.
Naisen on ehdottomasti saatava itselleen ja siipalleen Raivolan kaltainen talo ja maisema: voikukkakumpuja, pilvilatvaisia puita ja vaaleahiekkaista rantatörmää. Kuten arvata saattaa, Karjala-romantiikka ei tässäkään tapauksessa kanna toivottuun lopputulokseen.
Yhdessä mielinovelleistani, novellissa Kafe Alligator, Lintunen vaihtaa suomalaisten sielunmaisemat käkisalmelaisen turistikahvilan pitäjän näkökulmaan. Turistien puheiden ja omistajan mietteiden ristivalotuksessa ei jää epäselväksi, keillä novellissa on moukkien rooli.
Omistaja kyllä ymmärtää suomalaisia Karjalan-kävijöitä: Entiset maat, entiset kotitilat, maatuneet taistelupaikat, kaatuneet omaiset, kadonneet sotilaat. Niihin heillä on kiinnostus, niihin polvesta polveen kaipaus. Heidät vietiin täältä pakolla - -.
Mutta: - - meidät tuotiin tänne pakolla. On meilläkin historiamme, vaan ketäpä se kiinnostaa? Isovanhempani määrättiin tänne Ukrainasta, naapurit kuljetettiin karjavaunulla Valko-Venäjältä. Oli unohdettava viljavat arot, valtava Dnepr, Krimin ja Jaltan tuulet. Piti vain sopeutua, tonkia maasta pakkasen mustuttama kaali ja tunkea lehdet lasten nälkäisiin suihin.
Tämänkaltaissa kohdissa muutoin reippaasti etenevä kerronta ja lukeminen hidastuvat ja tuntee, että nyt ei todellakaan olla pelkän viihteen äärellä.
MARITTA LINTUNEN kirjoittaa kirkasta, pisteliästä ja mukavasti huumorilla höystettyä proosaa, jonka lukeminen on vaivatonta ja hauskaa. Jotkut novellien aiheet ja kohtaukset ovat aika stereotyyppisiä ja jo tarpeeksi toistettuja, mutta asiaan lienee osaltaan vaikuttanut tiukka valitussa aihepiirissä pitäytyminen.
 |
| Maritta Lintunen. Kuva: Mika Wist |
Kommentit
Lähetä kommentti