Maksim Gorki: Leo Tolstoi; Martti Anhava, Tintti Klapuri ja Mika Pylsy (toim.): Mitä Tolstoi todella sanoi

Leo Tolstoi - muotokuva ja yksitoista esseetä 

Maksim Gorki: Leo Tolstoi. Sofia Andrejevna Tolstaja. Suom. Martti Anhava. Siltala 2021. 127 s. Martti Anhava, Tintti Klapuri ja Mika Pylsy (toim.): Mitä Tolstoi todella sanoi. Siltala 2021. 230 s.

-- katsokaapa tarkkaan hänen piirrostaan [Olaf Gulbranssonin pilapiirros Simplicissimus-lehdessä 1903], kuinka paljon siinä on yhdennäköisyyttä todellisen Leo Tolstoin kanssa ja kuinka paljon noissa silmät kätkevissä, katveeseen jäävissä kasvoissa on julkeaa älyä jolle ei ole olemassa kajoamattomia pyhyyksiä ja joka ei usko "ei enteisiin, ei aivastuksiin, ei linnunliverryksiin".

Katkelman kirjoittaja Maksim Gorki (1868-1936) on saanut suureksi surukseen tietää Leo Tolstoin (1828-1910) kuolleen mutta on ylpeä siitä, että on saanut tuntea tuon "vanhan velhon". Nuori, uraansa aloitteleva Gorki ja jo maineikas kirjailija ja toisinajattelija olivat oleskelleet vuosien 1901-02 talvikauden Jaltalla ja viettäneet paljon aikaa yhdessä.

Gorki teki tapaamisista irrallisia muistiinpanoja ja rakensi vaikutelmistaan sittemmin eräänlaisen muotokuvan ystävästään. Muotokuvaa täydentää keskeneräinen Kirje, jota Gorki kertoo kirjoittaneensa kuultuaan Lev Nikolajevitšin kohtalokkaasta pakoretkestä ja kuolemasta. Lisäksi Gorkin Leo Tolstoi -teokseen sisältyy pitkähkö kirjoitus Sofia Adrejevna Tolstajasta, joka ei Gorkin mielestä ansainnut häneen kohdistunutta parjausten tulvaa, vaikka Gorki ei itsekään pitänyt Tolstoin vaimosta.

Tärkeä lisä Martti Anhavan suomentaman kirjan lopussa ovat tiedot Gorkin tekstissään mainitsemista henkilöistä, esimerkiksi kustantaja Vladimir Tšertkovin (1854-1936) vaikutuksesta Tolstoin elämään ja tuotantoon.

ALOITIN TOLSTOI-RETKENI Gorkin kirjalla ja vasta sen jälkeen tartuin Martti Anhavan, Tintti Klapurin ja Mika Pylsyn toimittamaan esseekokoelmaan Mitä Tolstoi todella sanoi. Järjestys osoittautui hyväksi. On kiinnostavaa tarkastella ensin, millaisen kokonaiskuvan Gorki luonnostelee jo ikääntyneestä Tolstoista ja syventyä sitten esseistien tarjoamiin yksittäisiin näkökulmiin.

Leo Tostoi ja Maksim Gorki
Jasnaja Poljanassa 1900.
Kuva: Wikipedia.

Tolstoita kohtaan tuntemastaan ihailusta ja kunnioituksesta huolimatta Gorki kirjoittaa hänestä varsin kaunistelematta ja kirjailijana myös mehevästi: Joskus hän on itseriittoinen ja suvaitsematon kuin Volgan takametsien lahkolainen lukutoukka, ja se on kauheaa, niin kajakka maailmankello kuin hän on.

Gorkin mielestä Tolstoi ei keskustele vaan kuulustelee ja hänen kysymyksensä ovat usein arvaamattomia. Tolstoi ei häpeä rehennellä - Sota ja rauha on hänestä kuin Ilias! - eikä lausua tuomioitaan maailmankirjallisuuden merkkinimistä. Toisaalta joitakuita kirjailijatovereitaan hän saattaa kehua lähes estottomasti - ainakin ihmisinä.

Dostojevskiin Tolstoi suhtautuu niin avoimen ärtyneesti, että kritiikin taustalta alkaa väkisin uumoilla ammattikateutta. Tšehov sen sijaan on Tolstoin lellikki. Gorki kirjoittaa: Tšehovia Tolstoi rakasti ja aina häntä katsoessaan ikään kuin silitti hänen kasvojaan katseellaan joka tuona hetkenä oli miltei hellä. Oliko Tšehov kilpailijana paitsi tarpeeksi erilainen myös vaarattomampi?

Kirjallisuudesta puhumista mieluisampaa Tolstoille näyttää olevan ihmisistä puhuminen, etten sanoisi juoruaminen: Tunnetteko te hänet? millainen hän on? missä syntyi? Gorki itse tuntee olevansa kiinnostava lähinnä kansatieteellisesti. Minä edustan hänen silmissään heimoa, jota hän ei juuri tunne, siinä kaikki.

Naisiin Tolstoin suhde oli tunnetusti kompleksinen, eikä heistä löydy juuri mitään hyvää sanottavaa. Akat, pthyi! Kansanihmiset saavat suuren mestarin käsittelyssä heikkouksineenkin armon ja arvostusta. Gorkille Tolstoi ylvästelee tietävänsä enemmän kansasta ja olevansa enemmän kansanmies kuin työväenluokkainen ystävänsä.

GORKIA LUKIESSA alkaa vakuuttua, että Tolstoin kanssa seurustelu vaati hyvää itsetuntoa ja asettumista tarkkailtavan asemaan. Gorki tunnustaa: Koskaan en väsy häntä ihmettelemään, mutta yhtä kaikki häntä ei jaksa tavata usein enkä minä voisi elää samassa talossa hänen kanssaan, saati samassa huoneessa.

Samantyyliseen lopputulemaan päätyy Mika Pylsy Mitä Tostoi todella sanoi -teoksen railakkaassa avausesseessään: Tolstoi kykenee inspiroimaan ja ärsyttämään, kiehtomaan ja kuohauttamaan, herättämään ristiriitaisempia tunteita kuin ehkä yksikään toinen kirjailija.

Tolstoin tuotannosta Pylsy nostaa esiin kaksi piirrettä, joihin kokoelman muutkin kirjoittajat viittaavat. Toinen on aistimusvoimaisten yksityiskohtien ylenpalttisuus, mikä tuntuu liittyvän kirjailijan haluun saada lukija rakastamaan elämää sen mittaamattomassa, loputtomassa ylenpalttisuudessa. Toinen on elämän rakastamisen oheen nouseva kuolemanpelko ja sen voittaminen.

Vesa Karonen kirjoittaa Tolstoin sotakuvauksista ja löytää Sodan ja rauhan taistelukohtauksista yllättävän paljon iloista kiihtymystä, vaikka toisaalta Tostoin näkemykset rintamasairaaloista ovatkin raa'an realistisia. Rinnastukset suomalaiseen sotakirjallisuuteen herättävät mielenkiintoa, samoin kuin Sirpa Kähkösen tarjoamat tiedot Anna Kareninan ja Kähkösen Graniittimiehen yhteyksistä.

Perusteellisimmin kuolemateemaa käsittelevät esseissään Virpi Hämeen-Anttila ja Tintti Klapuri. Hämeen-Anttila lukee ja tulkitsee Tolstoin pienoisromaania Ivan Iljitšin kuolema ja löytää siitä Tolstoille tyypillisen ajattelun lisäksi tärkeää sanottavaa myös meidän ajallemme. Kun sen jälkeen lukee vielä Tintti Klapurin vakuuttavan vertailun siitä, miten eri tavalla Tolstoi ja Tšehov käsittelevät kuolemaa teksteissään, on ihan pakko päästä tutustumaan Ivan Iljitšin elämään ja kuolemaan, jos se aiemmin on jäänyt tekemättä.

TOLSTOITA LUKEMATONKIN lienee joskus nähnyt hänen teoksistaan tehtyjä elokuvaversioita. Perusteellisessa selonteossaan Tolstoi-filmatisoinneista Antti Alanen antaa kuitenkin harvoille filmeille hyviä arvosanoja, vaikka Tostoin romaaneja on käytetty elokuvakoulujenkin oppimateriaalina.

Kiinnostava kuvallinen lähestymistapa on myös Silja Rantasella. Hän kiinnittää huomionsa Tolstoin romaaneissa esiintyviin juonellisiin ja lajityyppisiin poikkeamiin ja vertaa Tolstoita rajojen ylittäjänä nykytaiteilijoihin: molemmat onnistuvat sekoittamaan vastaanottajan pasmat ja siten ällistyttämään ja ihastuttamaan!

Juhani Niemen ja Martti Anhavan esseissä katse kohdistetaan jälleen teoksista henkilöön ja Gorkin hahmottelema kuva itseriittoisesta ja omapäisestä kirjailijasta ja ajattelijasta todentuu ja täydentyy. Olen vuoroin närkästynyt ja huvittunut lukiessani Arvid Järnefeltin nöyristä ja sitkeistä yrityksistä lähestyä halutonta oppi-isäänsä, ja yhtä ristiriitaisin tuntein luen Anhavan todisteita koko ikänsä ikävistä tilanteista omille teilleen livistäneestä elämänfilosofista. 

KIRJAN LOPPUUN aiheellisesti sijoitettu Ben Hellmanin essee Mitä Tolstoi todella sanoi on erinomainen synteesi kokoelman annista ja erityisesti tolstoilaisuudesta. Hellman esittelee Tolstoin Vuorisaarnasta löytämät Jeesuksen viisi käskyä niin havainnollisesti, että ne on vaikea noin vain ohittaa.

Lukekaapa, mitä Tostoi sanoo vaikkapa kiivastumisesta (someraivosta), patriotismista, kansalaistottelemattomuudesta, yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta, kulutuksesta, lihansyönnistä, taiteen tarpeellisuudesta, seksistä, alkoholista, tupakasta...

Ei tarvitse olla samaa mieltä, kuten Mika Pylsy jo avauseesseessään sanoo, mutta Tolstoita lukiessa voi oppia hengittämään vapaammin, näkemään selkeämmin ja käyttämään omia aivojaan.