10. helmikuuta 2016




Valloittava vallankumouksellinen




Astrid Lindgren -elämäkerta hurmaa välittömyydellään



Jens Andersen: Astrid Lindgren. Tämä päivä, yksi elämä. Suom. Kari Koski. WSOY 2016. 436 s.



Viime pääsiäisenä katselin Femiltä kiinnostavan kolmiosaisen dokumenttisarjan Astrid Lindgrenin tarina (Ruotsi 2014). Sarjan ohjaaja ja käsikirjoittaja Kristina Lindström oli onnistunut kokoamaan valtavasta aineistosta puhuttelevan kokonaisuuden, joka ei ollut vain tutun tiedon toistoa eikä yhdentekevää hehkutusta. Sarjasta kävi ilmi, että valloittavien lapsisankareiden luojan elämässä oli ollut paljon raskaita aikoja, jotka nekin olivat tavalla tai toisella kirjailijatyön taustalla.

Tanskalaisen Jens Andersenin vuonna 2014 ilmestynyt ja vastasuomennettu elämäkertateos Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä muistuttaa jossakin määrin dokumenttisarjaa, mutta se ei millään tavalla vähennä lukunautintoa. Päinvastoin. Tämä päivä, yksi elämä terävöittää ja syventää kuvaa eloisasta, lahjakkaasta ja paljon kokeneesta viisaasta naisesta, jonka seurassa viivyttelee vielä pitkään kirjan lopetettuaankin.


JENS ANDERSEN kirjoittaa kohteestaan lämpimästi mutta avoimesti. Astrid Lindgren (1907-2002) on hänen kuvaamanaan yhtä aikaa sekä tavallinen että poikkeuksellinen nainen. Hän on lahjakas, monipuolinen ja monissa otteissaan esikuvallinenkin muttei nouse hetkeksikään lukijan yläpuolelle vaan ottaa rinnalleen, kanssakulkijakseen.

Vaikutelma syntyy mm. siitä, että Andersen on saanut käyttöönsä runsaasti ennen julkistamatonta materiaalia, esimerkiksi Lindgrenin kirjeenvaihtoa ja päiväkirjamerkintöjä. Henkilökohtainen aineisto tuo elämäkertaan intiimiyttä. Kirjoittaja kuitenkin huolehtii siitä, että lukija tuntee itsensä uskotuksi eikä - kuten usein tapahtuu - tirkistelijäksi. 

Andersenin kirjassa ei ole mitään sensaatiomaista; se on humaani ja inhimillinen niin kuin kohteensakin. Vaikka kirjan alkupuolella käsitellään suhteellisen pitkään ja yksityiskohtaisesti nuoren vimmerbyläisen toimitusharjoittelijan Astrid Ericssonin ja häntä huomattavasti vanhemman, naimisissa olevan päätoimittajan suhdetta ja sen seurauksia, ratkaisu on perusteltu.

Vanhempiaan säästääkseen Lindgren joutui raskaaksi tultuaan lähtemään töihin Tukholmaan ja synnyttämään poikansa Larsin eli Lassen (1926-1986) Kööpenhaminassa. Koska nuoren äidin oli mahdoton ottaa poikaa luokseen, hänet oli jätettävä varhaisvuosikseen sijaisäidin hoiviin Kööpenhaminaan.

Andersen osoittaa, millaisia vaikutuksia tilanteella oli sekä äidin että pojan elämään. Lasse sai kyllä hyvän kodin ja isäpuolen, kun äiti vuonna 1931 avioitui Sture Lindgrenin kanssa, mutta äiti tunsi menettelystään murhetta ja syyllisyyttä läpi elämänsä, ja hylätyn lapsen kohtalo nousi tavan takaa esiin hänen kirjallisessa työssään eri variaatioina.


LUONTEENOMAISTA Astrid Lindgrenin tuotannolle on ollut se, että hän irtisanoutui lastenkirjoja siihen asti leimanneesta opettavaisuudesta. Enintään hän halusi opettaa vanhempia ymmärtämään lastensa tarpeita ja heidän tapaansa tulkita maailmaa. Andersen kirjoittaa:

-- uutta ei ollut pelkästään se, että hän kirjoitti todellisista, tunnistettavista lapsista keskellä todellista arkea. Hän kirjoitti myös aivan uudella tavalla: ei ylhäältä alas, kuten entisaikojen lastenkirjallisuudessa oli tapana, vaan sisältä ulos. -- aikuinen kertoja oli siirtänyt tunteensa ja ajatuksensa lapsen ajatusmaailmaan ja lapsen odotuksiin. Hän halusi kuvailla niitä tarpeita ja motiiveja, joista lasten ajatukset ja teot juonsivat juurensa.

Kirjailija oli lukenut paljon kasvatusalan kirjallisuutta, mutta tärkeintä materiaalia näkemyksilleen hän sai havainnoistaan ja muistiinpanoistaan niin omien kuin vieraidenkin lasten elämää tarkkaillessaan. Merkittävä lähde muistoineen on myös Lindgrenin Karin-tytär (s. 1932).


ASTRID LINDGRENIN kirjallinen maailmanvalloitus alkoi Peppi Pitkätossusta. Tarina sai alkunsa keskellä toista maailmansotaa, jonka kulkua Lindgren seurasi tarkasti ja kirjasi sotapäiväkirjoihinsa. Ei siis ihme, että Pepistä tuli se reipas pasifisti, joka pani väkivaltaa käyttävät aikuiset järjestykseen yksi toisensa perästä. Jopa sirkuksen satiiriset Hitler-hahmot!

Peppi Pitkätossu oli monella tapaa vallankumouksellinen kirja. Se mullisti käsityksen lastenkirjallisuudesta, aiheutti äänekästä ihastusta ja vastustusta, pelasti vararikon partaalla olevan kustantamonsa ja toi taloudellista vakautta kirjoittajalleen. Pian sitä jo esitettiin näyttämöillä ja elokuvateattereissa ja sen ympärille alkoi ilmestyä mitä erilaisimpia oheistuotteita. Pyöritystä lukiessa alkaa ihmetellä, menikö touhu jo paikoin överiksi ja miten kirjailijan pää kesti moisen menon.

Yksi pakotie rauhaan ja yksinäisyyteen, myös henkilökohtaisilta suruilta, oli kirjoittaminen.

Jens Andersen uhraa paljon ja ansaitusti sivuja paitsi Pepin myös Eemelin, Mion, Saariston lasten, Veljeni Leijonamielen ja Ronja ryövärintyttären taustoittamiseen, erittelyyn ja vastaanottoon. Erityisen kiinnostaviksi tutut sankarit ja heidän seikkailunsa käyvät, kun ne asetetaan syntyaikansa yhteiskunnalliseen kehykseen.


YHTEISKUNNALLINEN VAIKUTTAMINEN ei ollut Astrid Lindgrenille koskaan vierasta, ja niminerkillä Pomperipossa hän sai aikaan yhtä ja toista kiehuntaa sosialidemokraattien hallitsemassa kansankodissa. Hän esiintyi näkyvästi ja rohkeasti lasten, naisten, luonnon, maailmanrauhan, jopa kotieläinten  puolesta, ja samat aihepiirit löytyvät myös hänen lastenkirjoistaan, mutta verhotusti.

Astrid Lindgren oli osallistuvasta elämästään huolimatta kirjailijana epäpoliittinen. Vapauden, suvaitsevuuden ja kunnioituksen vaatiminen ja vaaliminen merkitsivät hänelle humanismia, eivät puoluepolitiikkaa. Hän ei lapsille kirjoittaessaan ajatellut ns. yhteiskunnallista tilausta vaan kirjojensa nuoria vastaanottajia. Hän seurasi lasten askelmerkkejä.

Niinpä esimerkiksi epärealistiseksi ja jopa mielisairaaksi leimatun Pepin vastustajat ja Veljeni, Leijonamielen kuolemateeman kauhistelijat joutuivat surkeasti häviölle, eivät niinkään Lindgrenin vastaiskuista kuin kirjojen valtavan suosion takia. Lapsille tarinat avautuivat tavalla, jota aikuiset eivät ymmärtäneet.

Kapinallinen Peppi ei todellakaan turmellut heidän käytöstään vaan ravitsi heidän vapaudenhaluaan ja mielikuvitustaan, eikä Veljeni, Leijonamieli ruokkinut heidän kuolemanpelkoaan vaan helpotti heidän yksinäisyydentuntojaan. Lindgrenin mielestä ainut asia, jota lapset oikeasti pelkäävät, on yksinäisyys. Että jää niiden hylkäämäksi, joista todella pitää. Veljekset menevät yhdessä toiseen maahan. He ovat yhdessä ikuisesti. Ja se on lapsen unelma onnesta.

Lindgren-elämäkertaa lukiessa tulee valtava halu etsiytyä taas kerran hänen lapsisankariensa maailmaan. Tulee halu letittää pikkufaneille peppilettejä ja maalata kasvopisamia, kuulostella Katto-Kassisen egoismiin ihastuneen, vastikään lukemaan oppineen tirskahteluja lastenhuoneesta ja myötäelää pienimmäinen kainalossaan Korpun tuntoja, kun hän yrittää kasvaa rikkahippusesta veljensä Leijonamielen kaltaiseksi.


Jens Andersen
Kuva: Robin Skjoldborg














Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa

Anna Soudakova: Varjele varjoani