Iida Turpeinen: Elolliset

4. helmikuuta 2016

Jäähyväiset kadonneelle isälle 

Ajatuksia herättävä omaelämäkerta 

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut. Minun keskitysleiritarinani. Suom. Marja Luoma. Gummerus 2016. 112 sivua.

Dokumentaristi Marceline Loridan-Ivensin (s. 1928) omaelämäkerrallinen teos Isä, et koskaan palannut valittiin Ranskassa viime vuoden parhaaksi elämäkerraksi ja palkittiin Rousseau-palkinnolla. Loridan-Ivensin yhdessä toimittaja Judith Perrignon kanssa kirjoittama pieni kirja puolustaa hyvin paikkaansa keskitysleiritarinoiden joukossa, vaikka sellaisia olisi lukenut mielestään jo kylliksi.

Marceline Rozenberg oli 16-vuotias, kun hänet huhtikuussa 1944 lähetettiin isänsä Salomon Rozenbergin kanssa kohti Puolaa. Isä joutui Auschwitziin, tytär vajaan kolmen kilometrin päähän Birkenauhun.

Kerran isä ja tytär kohtasivat toisensa, ja kerran isä sai toimitetuksi tyttärelleen pienen lappusen. Sen ensimmäinen rivi Rakas pikku tyttöni ja jiddishinkielinen allekirjoitus Shloime jäivät kummittelemaan tyttären päähän, vaikka muu osa viestistä ajan myötä katosikin hänen muististaan.

Juuri tuo vähäinen kirjelappu on toinen tarinankuljetuksen kahdesta perusmotiivista. Toinen on isän Marcelinelle ennen junakuljetusta Darcyssa lausuma repliikki: Sinä ehkä selviät, koska olet nuori, minä en palaa koskaan. Molemmat panevat kysymään, mikä merkitys niillä on ollut tyttären elämänvaiheisiin.

LORIDAN-IVENS kuvaa leirioloja niiden kaikessa karmeudessa eikä sääli itseäänkään. Hän kuvaa, kuinka pelkäksi "kappaleeksi", Stückiksi, alennettu ihminen menettää kykynsä rakkauteen ja hellyyteen ja niiden myötä myös toivoon. Hän kertoo, kuinka häpeällinen käsivarsinumero voikin merkitä lisää elinpäiviä ja millaisia aarteita tarjoavat kaasutettujen ryysykasat.

Suorastaan absurdiksi meno yltyy, kun Saksa on luhistumassa ja elossaolevia vankeja aletaan kuljettaa päämäärättömästi sinne tänne, pois miehittäjien näkyviltä. Ei ihme, että kaiken sekasorron keskeltä viimein kohti vapautta laahustavat eloonjääneet eivät enää pysty iloitsemaan sodan loppumisestä. Kärsimykset ovat olleet liian suuret, meillä on jäljellä pelkät kauhun ja menetyksen tunteet.

Mutta vasta tästä oikeastaan alkaa Loridan-Ivensin tarinan mielenkiintoisimpien kysymysten käsittely: Mitä leiri teki minulle? Perheelleni? Juutalaisille, jotka jäivät eloon? Juutalaisille, jotka välttyivät leireiltä? Ja erityisesti: mikä oli isän osuus minun ja perheeni kohtaloissa?

SYYLLISYYDESTÄ, jota leireiltä selvinneet tunsivat, olen lukenut ennenkin. Esimerkiksi Göran Rosenberg kertoo vaikuttavasti August-palkitussa romaanissaan Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista (2013) holokaustin kokeneen isänsä ylitsepääsemättömistä ongelmista aloittaa uusi elämä ja osoittautua pelastumisensa arvoiseksi.

Loridan-Ivensin kirja koskettaa henkilökohtaisuudellaan. Kirjoittaja pohtii vaikeuksiaan sopeutua vapauteen: Tuntui kuin olisin joutunut sokaisevaan valoon kuukausien sysipimeyden jälkeen, se oli hyvin rajua, ihmiset olisivat halunneet että kaikki olisi ollut yhtä uutta alkua, minut haluttiin tempaista pois muistoistani.

Toipumiseen tarvittiin aikaa, mutta ympäristö halusi unohtaa menneet. Kirjoittaja olisi halunnut totutella elämään vapaudessa yhdessä kaltaistensa kanssa, mutta hänet pakotettiin matkustamaan kotiin, jossa hän tunsi olevansa väärä pelastunut. Isänhän, perheen päämiehen, leiriltä olisi pitänyt palata.

Kun kaikki leirielämän jälkeen oli vierasta ja kauhistuttavaa - asemahalli, tehtaanpiiput, suihku, pehmeässä vuoteessa nukkuminen ja oma runneltu ja häväisty ruumis -, tuhosta selviytyneen valtasivat itsetuhon ajatukset. Isä, samat kauhut kokeneena, olisi varmasti ymmärtänyt tytärtään, niin tämä ainakin uskoo. Mutta isä oli kadonnut jäljettömiin.

ISÄSUHDE nousee kirjassa keskeiseen rooliin. Vaikka isä, neuletehtaan omistaja ja linnanherra, osoittautuu uskossaan Ranskaan ja ranskalaisiin lapselliseksi ja juutalaisena perheenisänä armottoman vanhoilliseksi, kertoja on sitä mieltä, että juuri isän katoamisen takia koko perhe meni sijoiltaan.

Kirjan riveiltä ja rivien välistä on löydettävissä useitakin psykologisia selityksiä tyttären kiihkeälle, elinikäiselle isä-ikävälle. Loridan-Ivens jättää kuitenkin ne kaikki askarruttavasti ilmaan; ehdottomia selityksiä ei ole tarjolla. Tai ehkä sentään yksi: kun puhun sinulle, - - pääsen palaamaan lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen, jota en saanut elää.

Selkeitä vastauksia ei ole siihenkään, missä määrin ja miten isän kuoleman selviämättömyys vaikutti Loridan-Ivensin myöhempiin valintoihin, niin henkilökohtaisiin kuin ammatillisiinkin. Ne kyllä vaikuttivat, siitä vakuuttuu, -  ja jälleen lukijalle tarjoutuu tilaisuus pysähtyä miettimään omia oletuksiaan ja tulkintojaan.


MARCELINE LORIDAN-IVENSIN keskitysleiritarina ei kuitenkaan ole vain yksityinen tragedia.Se tarjoaa kaikessa kauheudessaan - ja kauneudessaan - myös yleispätevää tietoa. Kirjan luettuaan ehkä ymmärtää, miten katastrofista selvinnyt pystyy kokemuksistaan huolimatta jatkamaan elämäänsä ja millaista vastaantuloa eheytyminen edellyttää ulkopuolisilta.

Ja mitä enemmän Marcelinen Loridan-Ivensin pienen kirjan antia miettii, sitä vakuuttuneemmaksi tulee myös sen ajankohtaisuudesta. Perimmältään siinä on kyse jostain paraikaakin Euroopassa käynnissä olevasta prosessista, jonka suunta näyttää pelottavan hämärältä. Onko meistä koskaan oppimaan?