Pirkko Saisio: Suliko

 

Lopun lähellä tyrannin ainoa lohtu on illuusio

Pirkko Saisio: Suliko. Siltala 2024. 411 s.

Voima on siirtynyt häneen, eikä se ole hänestä koskaan lähtevä. Taivaalla kaarteleva repalesiipinen kotka syttyy ilta-auringon loimussa lohikäärmeeksi, kun uimaan pulahtanut kymmenvuotias suutarinpoika Ioseb nousee Mtkvarin mustasta vedestä rannalle kirkonkellojen soidessa.

Se on kaste, jossa köyhissä ja väkivaltaisissa oloissa Kaukasian (nyk. Georgian) Gorissa varttuvalle pojalle on luvassa loistava tulevaisuus, mikäli hän jaksaa uskoa lohikäärmeestä häneen virranneeseen voimaan ja rauhaan. Ja hänhän jaksaa, eihän hänestä muuten tulisi "teräksistä" Josif Stalinia (1878-1953). 

Pirkko Saision (s. 1949) vastikään Runeberg-palkinnon saanut Suliko on kertomus itsensä jumalaksi korottavasta vallanpitäjästä. Myönnän aluksi epäilleeni, että Stalinista olisi enää mitään kiinnostavaa kirjoitettavaa. Hänestä ja hänen hirmutöistään on kerrottu kaikki mahdollinen.

Mutta niin vain Suliko tempaisi mukaansa ja piti otteessaan loppuun saakka.

SULIKOSSA ON PALJON SAMAA kuin Saision Passio-romaanissa. Suliko on kuitenkin Passiota tiiviimpi ja keskitetympi. Lukeminen voi ensin tuottaa hienoisia vaikeuksia valtavan nimimääränsä ja nimien erilaisten variaatioiden vuoksi, mutta ongelma on nopeasti ohitettu.

Perustasollaan romaani liikkuu vanhan generalissimuksen muistoissa, mielikuvissa, ajatuksissa ja arjessa juuri ennen hänen kuolemaansa eli vuoden 1953 alusta saman vuoden maaliskuulle. Samalla käydään takaumin läpi Stalinin elämää ja toimintaa.

Itsevaltiaan elämässä on ollut niin runsaasti tapahtumia ja ihmisiä, että monet merkittävätkin ohitetaan nopeasti ja tilaa saavat vain temaattisesti tärkeimmät. Persoonalliset henkilökuvat syntyvät mm. kahdesta tunnetusta Vladimirista, Vladimir Iljitš Leninistä ja Vladimir Majakovskista. Stalinia lähellä olleista naisista Saisio nostaa näkyvimmin esiin hänen toisen vaimonsa Nadežda Allilujevan ja tyttärensä Svetlanan. 

Ikääntyneen ihmisen muistoissa painottuvat luonnollisesti lapsuus, nuoruus ja miehuus. Kun nuoruuden idealismi alkaa sulaa pettymyksiin ja muistojen sävy synkistyy, niiden määräkin harvenee. Hirmutöitään ei tee mieli muistella, enintään niitä voi selitellä. 

Saision romaani ei kuitenkaan varsinaisesti pureudu hirmuhallitsijaksi kasvamisen syihin ja vaiheisiin. Keskiössä ovat vanhan diktaattorin persoona ja se, millaiseksi hänen kanssaan tekemisiin hakeutuneiden ja joutuneiden elämä ja kohtalo hänen vaikutuspiirissään muodostuivat. 

Romaanin ydinvirke kuuluu: Yhtäkään kaikkivaltiasta ei pidä katsoa suoraan silmiin, kaikkivaltiaan silmien tuli polttaa tuhkaksi kaiken minkä näkee. 

RUNSAAT VIITTAUKSET RAAMATTUUN ovat tyylillisesti tehokkaita ja muutenkin perusteltuja. Uusi ideologia on aina ottanut mielellään kumoamansa rekvisiittaa omiin tarkoituksiinsa. Kun vielä on kyse henkilöstä, jolla on takanaan pappisseminaarin koulutusta, hengellisen kuvaston ja sanaston hyödyntäminen on luonnollista.

Marxilaisuudesta intoilevan pappiskokelaan poliittisen heräämisen valottamisessa hengellinen kuvasto toimii erinomaisena käyttö- ja vastavoimana. Ei Saision Josif Vissarionovitš Džugašvili halua tahdottomia lampaita paimentavaksi vuoriteillä kulkijaksi, katumaan ja pyytelemään anteeksi tekemisiään. Vuori on tehty ylitettäväksi. Hän astuu uuteen maailmaansa pystypäin ja selkä suorana.

Iskuja ja nöyryytyksiä tulee, mutta ne on Siperiaa myöten vain kestettävä ja mentävä sitten eteenpäin. Tärkeintä on olla vapaa, itsensä varassa. Oman voimansa varassa / Edes pölyistä Kaikkivaltiasta hänellä ei ole palveltavanaan. / On vain kansa.

Samaa periaatetta Stalin vaalii, kun hän panee toimeen välttämättömiä uudistuksia ja puhdistuksia tähtäimessään internationalistinen suurvalta ja sen synnyttämä uusi ihminen. - Kovin usein tulevat Saisiota lukiessa mieleen tämän päivän suurvaltajohtajat ihanteineen ja suunnitelmineen.

RATKAISEVA MUUTOS Saision Stalinin käyttäytymisessä tapahtuu, kun maata uhkaa nälänhätä ja Lenin antaa vasallinsa tehtäväksi riistää talonpojilta heidän viljansa hinnalla millä hyvänsä. Nyt alkaa minun todellinen elämäni, ajattelee toveri Stalin ja järjestää "ammattimiehineen" pidätetyille kuulustelunäytöksen, joka on silkkaa sadismia.

Kun väkivaltaa organisoi hallittaviaan halveksiva ihminen, se on kaksin verroin karmeaa. Peloissaan olevat omaiset ovat itkuineen ja rukouksineen Saision Stalinista pelkästään kiusallisia ja leirille tuomittujen läheisten anomukset ja valitukset tunkkaista ja matalaa luettavaa.  

Ihailu, imartelu, matelu ja pelko hivelevät ehkä hetken, mutta Kaukasuksen miehet ovat taistelijoita. He tarvitsevat tasavertaisen vastuksen. Muilla on arvoa vain tarjoamansa irvokkaan huvin ja hyödyn verran.

Tunnetuimpia esimerkkejä Stalinin marioneteista ovat tuntemattomuudesta iskurityöläiseksi nostettu kaivosmies Aleksei Grigorjevitš Stahanov ja burjaattityttö Engelsina Markizova, jonka kuvasta Stalinin sylissä tuli yksi aikansa merkittävin propagandaikoni. Eivät ymmärtäneet Stahanov ja Engelsina-rukka perheineen, miten traagisiksi heidän roolinsa Stalinin teatterissa loppujen lopuksi muodostuivat.

Toisaalta miellyttävää luettavaa eivät ole diktaattorin suosionosoituksia vaille jääneidenkään tunnot ja toiminta. Katkeruutta, kateutta, valheita ja ilmiantoja. Eihän uuden neuvostoihmisen tällainen pitänyt olla.

IKÄÄNTYNYT ITSEVALTIAS viettää elämänsä loppua eristyksissä ja tarkoin vartioituna kuin vankeudessa. Hän epäilee jatkuvasti - aiheetta ja aiheellisesti - selkänsä takana puuhattavan petosta ja on koko ajan varuillaan. Vainoharhoissaan hän ei luota kehenkään, ja omaistenkin käynnit ja lähentymisyritykset tuntuvat pelkästään piinallisilta.

Ainoa ymmärtäjä ja lohduttaja, täydellinen toveri ja rakastettu, on salaperäinen henkiolento Suliko, joka on vaeltanut hänen matkassaan vuosikymmenten läpi. Sulikon arvoitus kulkee Saision romaanin punaisena lankana loppuun asti ja jää hiukan avattunakin mietityttämään vielä kirjan lukemisen jälkeen.

Mitä kaikkea Suliko romaanissa edustaa, jääköön tässä tulkinnoitta, mutta romanttisuudessaan hänen hahmonsa tuo romaanin rankkaan sisältöön edes jonkinlaista pehmeyttä. Samalla tavalla tärkeäksi koin Saision persoonallisen runollisen kertomatyylin.

Maailmassa tapahtuu hirveitä asioita, eikä niitä pidä kaunistella. Taiteilijalta otan kuitenkin mielelläni vastaan kaiken kauhean keskellä myös kauneutta, mystiikkaa ja hivenen hirtehistä huumoria.

Pirkko Saisio. Kuva: Pirjo Honkasalo