Harry Salmenniemi: Valohammas

 

Valloittava romaani päivästä, jossa ei tapahdu mitään erityistä

Harry Salmenniemi: Valohammas. Siltala 2025. 205 s.

Pitäisi joskus saada kuvattua sellainen päivä, jossa ei tapahdu mitään erityistä. Kuljetaan vain ovista, pestään käsiä, juodaan kahvia. Laitetaan vettä kannuun, kaadetaan vettä kannusta lasiin. Kaikkea sitä mitä elämä todella on. Hampaiden pesemistä. Potalla käymistä. Välipaloja, lautasia, lusikoita. - -

Siinä Harry Salmenniemen (s. 1983) trilogian kolmannen osan Valohammas kirjailijakertojan suunnitelmia romaanin loppupuolelta. Vaan lukisiko sellaista romaania kukaan? Ei kai ainakaan nautinnokseen?

No, Valohammashan on juuri se romaani, ja täytyy sanoa, että sellaista määrää mielihyvää, hämmästystä ja iloa kuin tuo "kokeilu" on minulle viime päivinä suonut, en muista aikoihin kirjoista ammentaneeni.

Miten ihmeessä ihan tavallisista, samanlaisina jatkuvista lapsiperherutiineista voi syntyä niin mukaansatempaavaa luettavaa ja ilman minkäänlaista draamaa?

VAIKUTTAA SILTÄ, kuin Salmenniemi ei olisi mitenkään pyrkinyt olemaan kiinnostava, huvittava tai sympaattinen, ja silti romaanin kertoja ja keskushenkilö, kirjailija nimeltä Harry Salmenniemi, on noita kaikkea. Trilogian ensimmäistä osaa Varjotajunta (2023) en ole lukenut, mutta toisesta osasta Sydänhämärä (2024) kertoja on jo ennestään mukavasti tuttu.

Sydänhämärässä oli avuttomuutta ja hätää esikoisen sairastumisesta juuri toisen lapsen syntymän kynnyksellä. Valohammas on edeltäjänsä täydellinen vastakohta. Se on hektisen talven jälkeinen väsähtäneen onnellinen kesäisen sunnuntaipäivän kuvaus ja etenee ilman mitään erityistä jännitettä. 

Päivätoimet määräytyvät kolmivuotiaan Joelin ja puolivuotiaan Emman tarpeiden mukaan. Helle ja tauoton lapsista huolehtiminen kysyvät vanhempien voimia, mutta he tekevät parhaansa, jotta päivä sujuisi hyvin, ja sehän sujuu.

Aamu- ja iltapäivällä ulkoillaan, välillä mitataan diabeetikko-Joelin verensokeria, laitetaan välipaloja ja ruokaa, syödään ja ollaan päiväunilla. Ainoa vähän erikoisempi puuha on isän ja Joelin yhteinen museokäynti, vaikka sekään ei ole ensimmäinen kerta.

Jokainen toimi ja dialogi tuntuu tallentuvan yhtä oleellisena ja yksityiskohtaisesti. Kaikki on niin tuttua ja konkreettista, että vaikka vastaavista omista ajoista olisi vuosikymmeniä, ne ovat äkkiä tässä ja todellisia. Vauva lutkuttaa matonhapsuja, kolmivuotias kiipeää syliin, ruudulla Barbapaavo muuttuu lentokoneeksi, ja keittiössä mutteripannu odottaa lataamistaan.

Vanhempien oma aika kutistuu niihin harvoihin, katkeileviin hetkiin, kun lapset ovat unessa, mutta se riittää. Kertoja miettii: Juuri ne paineet, joiden voisi luulla murskaavan minut, pitävät minut koossa. Juuri ne velvollisuudet, jotka voisivat estää iloni, pitävät minut hyväntuulisena.

LASTENHOIDON KESKELLÄ on tietysti mahdoton keskittyä kirjoittamaan, mutta havainnoille, tuntemuksille ja ajatuksille löytyy rakoja vaikkapa rattaita tai keinuvauhteja lykkiessä. Tapahtumien ja tekemisten raportointi katkeaa tai liukuu tämän tästä itsereflektioon, joka on sekä hauskaa että opettavaista - ja välistä kuin runoa.

Me tulemme kohta puistoon. Rauha on pian ohi. Tänään ei enää ole tällaista kävelyä, rauhallista, varjotonta. Nämä ovat harvinaisia mahdottomia kokemuksia. Minua ei melkein ole. Olen niin rentoutunut, että olen löystynyt. Työnnän vaunuja taivaalla. Lävistän ilmaa kuin neulanen, joka putoaa hämmästyttävän hitaasti. Lähestyn maata, leijun, putoan, en osu: maa väistää minua.

Lasten myötä kertojan elämä on muuttunut aivan toiseksi. Elämykset, nautinnot ja onni löytyvät nyt ihan muualta kuin nuorempana.

Kertoja muistelee nuoruudenaikaisia matkojaan ja erityisesti Roomaa, sen kukkuloita, aukioita, museoita ja tavernoja, maalauksia, veistoksia, ruokia ja viinejä. Mutta hän tietää, että juuri nyt hän ei voi lähteä minnekään, eikä tahdokaan. Hänestä jopa laadukas italialainen tuliaisviini - tosin täsmälleen oikeanlaisista punaviinilaseista nautittuna - maistuu parhaimmalta jyväskyläläisessä ruokapöydässä vauvan imeskellessä vieressä ruokalappunsa nauhoja.

Juuri tällä tavalla Salmenniemen teksti huojuu korkean ja matalan, kultturellin ja arkisen väliä ja on yhtä aikaa vakavasti otettavaa ja humoristista. Ja sama luonnehdinta sopii myös romaanin kertojaan, joka itsekin tietää olevansa huvittavuuteen asti tosikko. 

LASTEN JA AIKUISTEN havaintojen ja puheiden kontrasteista on syntynyt huumoria iät ajat, ja samasta lähteestä ammennetaan Valohampaassakin. Silti olen isän ja pojan keskusteluissa joka hetki täysillä mukana. Tuntuu, kuin niissä ei olisi mitään tekemällä tehtyä tai hakemalla haettua edes silloin, kun kaksikko kehittelee absurdeja vitsejään.

Romaanin dialogin humoristisuus puhkeaa juuri tuosta jutustelun löyhyydestä ja ylettömästä yksinkertaisuudesta. Kun tosissaan oleva aikuinen yrittää sovittautua lapsen maailmaan, asetelma on jo sinänsä hilpeä, mutta kun aikuinen lisäksi suhtautuu tekemisiinsä vahvalla itseironialla, nauran välistä ihan ääneen.

Esimerkiksi ja samalla mainioksi tyylinäytteeksi sopii vaikkapa kohtaus Keski-Suomen museosta, jossa Joel "juksauttaa" isäänsä toistamiseen uhkaamalla ruveta juoksemaan, vaikka on luvannut kävellä vanhan esineistön keskellä rauhallisesti. Kertoja tuskailee:

Kuinka monta kertaa Joel on huijannut minua. Kuinka monta kertaa olen ottanut sen tosissani. Kuinka monta kertaa olen ollut liian väsynyt vitsailemaan. Kohta minulla ei ole huumorintajua ollenkaan. Kohta menen kirkkoon kuuntelemaan saarnoja. Sitten alan kiinnostua sota- ja paikallishistoriasta. Lopulta alan vaikuttua tästä vanhasta rojusta, alan liikuttua saunainstallaation äärellä. Kohta mieleni on ahdas ja hämärä kuin vanha saavi. Kohta käytän kirjoissani sanaa vesikorvo.

LYHYT IRTIOTTO PERHEARJESTA tapahtuu romaanin keskivaiheilla, kun kertoja siirtyy päiväunillaan pääkaupunkiin kustantajan järjestämille ravintolapäivällisille. Kohtaus on uneksi epäuskottava mutta muuten virkistävä poikkeama ja todennäköisesti tärkeä sidos koko trilogiaa ajatellen.

Koko luku on letkeää satiiria kustantajan kirjailijoilleen järjestämistä juhlista ja niiden kulinaristisesta ja älyllisestä annista. Kertojaparka yrittää selvitä kunnialla eteensä kannetuista hienoista ruokalajeista ja käydä samaan aikaan eleganttia keskustelua japanilaisesta modernismista mutta ei tunne kuuluvansa joukkoon. 

Hän miettii, miksi hyvät asiat eivät kiinnosta ihmisiä. - - Miksi he jaksavat keskustella äänikirjoista ja sarjoista ja perussuomalaisten päivityksistä. Miksi he eivät ala heti laulaa ylistystä toscanalaisille punaviineille, vauvoille, parmesaanille ja fenkolille, taaperoille - - eli asioille, jotka odottavat häntä kotona.

Oikeastaan samaa asiaa ihmetellään romaanissa alusta loppuun asti. Se on romaanin temaattinen polttopiste. Miksi arjen ilot eivät riitä? Miksi lapset koetaan niin usein elämää rajoittavina? Miksi kotoa pitäisi lähteä ulos tekemään jotain mukavampaa ja tärkeämpää?

Kertoja pohtii, miten monta kertaa päivässä hän sanoo isi tulee ja tuleekin paikalle, leikkii ja pitää huolta. Mutta sen sijaan, että valittaisi, hän jatkaa:

Mikään ei ole niin tärkeää kuin minun saapumiseni, ja se on käsittämätöntä. Lapset rakastavat minua liikaa. Se aiheuttaa huimausta. Sellaista kiitollisuutta, joka ei mahdu mihinkään.

Siinä meille arjen arvopohjaista realismia.

Harry Salmenniemi. Kuva: Mikko Vähäniitty