Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki
Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki. Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen (The Lonely City: Adventures in the Art of Being Alone, 2016). Suom. Sirje Niitepõld. Teos 2024. 336 s.
Jos olet yksinäinen, tämä kirja on sinulle, kuuluu brittiläisen Olivia Laingin (s. 1977) esseeteoksen Yksinäisten kaupunki omistuskirjoitus. Seuraavalla aukeamalla virke jatkuu sitaatilla roomalaiskirjeestä (12:5): mutta keskenämme olemme me toisemme jäsenet.
Näin kirjailija jo alkajaisiksi muistuttaa kirjansa keskeisestä sanomasta. Olemme yksinäisiä eri syistä ja eri tavoin, mutta kaikki me kaipaamme hyväksyntää, ystävällisyyttä, merkityksellisyyttä ja yhteenkuuluvuutta.
Kuulostaa ehkä sanahelinältä. Laingin yksinäisyyttä pohtivissa esseissä ei kuitenkaan ole mitään tyhjänpäiväistä, kulunutta tai pinnallista. Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen, kuten kirjan alaotsikko kuuluu, antaa eväitä esiteltyjen taiteilijoiden teosten vastaanottoon mutta myös parempaan erilaisuuden suvaitsemiseen ja ymmärtämiseen.
TEOKSEN SYNTYMISEN TAUSTALLA on kirjailijan henkilökohtainen kokemus yksinäisyydestä. Englannista New Yorkiin muuttanut Laing joutui huomaamaan, että hänen vakavaksi kuvittelemansa suhde ei toiminut. Kirjailija oli äkkiä aivan omillaan vieraassa suurkaupungissa, keskellä tuntematonta ihmispaljoutta.
Aluksi aika kului katuja mittaillen ja internetissä surffaten, kunnes museot ja arkistot aarteineen tempasivat päämäärättömän kuljeskelijan saleihinsa. Laing alkoi tutkia yksinäisyyttä huokuvia taideteoksia, niiden syntyhistoriaa ja tekijöiden elämää. Esseeteoksen neljäksi keskeiseksi taiteilijaksi valikoituivat Edward Hopper, Andy Warhol, David Wojnarowicz ja Henry Darger.
Hopperin urbaanit tilat ja ihmiset ja Warhollin arkiset tölkit ja monistetut marilynit lienevät lukijoille hyvinkin tuttuja. Jos kuitenkin kuvittelee näistä kahdesta taiteilijasta jo kaiken oleellisen kerrotuksi ja heidän taiteensa aika lailla puhki selitetyksi, huomaa kyllä olleensa väärässä.
Kun Olivia Laing avaa taiteilijoidensa elämäntarinoita rinnan heidän teostensa tarkastelun kanssa, Hopperin Nighthawks-maalausta alkaa katsella uudesta kulmasta, ja vaikka en edelleenkään ole Warhol-fani, suhtautumiseni originelliin taiteilijaan ja hänen töihinsä keikahti Laingin opastuksella reippaasti.
Monitaiteellinen Wojnarowicz ei ollut ennestään tiedossani. Hänen teoksistaan Laing nostaa esiin mm. Rimbaud-valokuvasarjan, jossa naamioon sonnustautunut kuvattava esiintyy erilaisissa kuvaajalle merkityksellisissä paikoissa ja tilanteissa. Kuvat ovat yhtä aikaa paljastavia ja kätkeviä. Mitä ilmeetön naamio piilottelee ja minkä vuoksi?
Hämmentynein olen kuitenkin ollut katsellessani netistä Henry Dargerin töitä. Rankka elämäntarina selittää joltain osin tämän kuolemansa jälkeen kuuluisaksi nousseen outsider-taiteilijan teoksia, mutta todella kiinnostaviksi koin ne vasta Laingin analyysin myötä.
KULLEKIN NELJÄLLE TAITEILIJALLE on oma laaja esseensä. Samalla teoksessa sivutaan pitkin matkaa monia muitakin taiteentekijöitä ja tutkitaan ja pohditaan yksinäisyyden olemusta ja kokemusta myös yleisellä tasolla.
Hopperin ja Warholin kohdalla huomiota herättää mm. molempien vastahakoisuus puhumista kohtaan. Hopperin sulkeutuneisuutta, vierautta ja kommunikaation puutetta viestivät maalaukset voivat siis hyvinkin ilmentää myös taiteilijan puhumisongelmia. Warhol taas oli niin kiintynyt koneisiin, että kutsui kasettinauhuriaan vaimokseen. Toisten kuvaaminen ja nauhoittaminen olivat ujolle maahanmuuttajalle tilaisuus pysytellä itse hiljaa, päättelee Laing.
Warholin halu olla koneen kaltainen ja tehdä taidetta toistoa ja arkipäiväisyyttä konemaisesti hyödyntäen on Laingin mukaan paljolti suojautumiskeino. Se on tapa pysyä tunteettomana eli haavoittamattomana. Samaan tähtää myös itsensä tuotteistaminen, olla selkeästi tunnistettava ja silti piilossa.
Samanlaista paljastamisen ja piilottamisen tasapainottelua Laing löytää sosiaalisessa ja seksuaalisessa marginaalissa eläneen Wojnarowiczin naamiotekniikasta. Kun ei suostu astumaan näkyville, välttyy tulemasta torjutuksi. Mutta ikävä kyllä samalla jää vaille hyväksyntää, lohdutusta ja rakkautta eli yksin suojauksensa taakse.
HELPOLLA ELÄMÄSSÄÄN EI PÄÄSSYT teoksen taiteilijoista kukaan. Ehkä järkyttävintä luettavaa on kuitenkin Dargerin kohtalo.
Dargerin lapsuus- ja nuoruusvuosissa on sellaisia menetyksiä ja vääryyksiä, että jos kyse olisi fiktiosta, pitäisin tarinaa ja henkilöä epäuskottavina. Kun vuonna 1973 81-vuotiaana kuolleen taiteilijan asunnosta löytynyttä tuotantoa alettiin tutkia ja tulkita, vuorossa oli Laingin mukaan vielä toinen näytös patologisointia, eristämistä ja riistämistä.
Dargerin tuotanto on äärimmäisen väkivaltaista ja fyysistä, mutta Laing etsii ja antaa sille selityksiä ja oikeutuksen. Hän loi kuvia, joissa saattoi tuoda hyvän ja pahan voimat yhteen, samalle taistelutantereelle - -. Se oli hänelle merkityksellistä: pyrkimys integraatioon, harras työ, huolenpito.
Yhdentymisen kaipuusta, rikotun minuuden palasten liimaamisesta, on Laing mukaan kyse myös Wojnarowiczin töissä. Homofobista ja tekopyhää politiikkaa vastustaneesta taiteilijasta tuli entistä avoimempi aktivisti hänen sairastuttuaan 1980-luvulla aidsiin.
Aidskauhun ja -kauhistelun puhkeamista ja sen tuhoisia vaikutuksia Laing tarkastelee varsin perusteellisesti. Sairastuneita pelättiin, heidät eristettiin, hylättiin ja tuomittiin. Aivan päinvastainen vaikutus ihmissuhteisiin piti sittemmin olla maailman valloittaneella internetillä, joka sekin saa Laingin kirjassa kiinnostavan kriittisen käsittelyn.
TAIDE ON OLLUT TEKIJÖILLEEN KEINO tutkia ja paljastaa arpiaan ja tulla toimeen surunsa kanssa, kirjoittaa Laing. Se on ollut keino paikata rikkinäistä identiteettiä ja etsiytyä yksinäisyydestä edes jonkinlaiseen yhteyden kokemukseen. Kirjoittaja kuitenkin korostaa, että yksinäisyys ja kaipuu eivät tarkoita epäonnistumista vaan ainoastaan sitä, että on elossa.
Esseisti tähdentää, että yksinäisyyttä ei tule pitää vain vaikeana tunteena, joka täytyy korjata. Se voi myös olla reaktio rakenteelliseen epäoikeudenmukaisuuteen ja peräänkuuluttaa yhteiskunnallisten muutosten välttämättömyyttä.
Laing tiivistää: Yksinäisyys on henkilökohtaista, ja se on myös poliittista. Yksinäisyys on kollektiivista; se on kaupunki. Siellä asumiseen ei ole sääntöjä, eikä siellä tarvitse tuntea häpeää. On ihan paikallaan etsiä henkilökohtaista onnea, mutta yhtä tärkeää on suoda sama vapaus muille ja kohdella kaikkia samanarvoisina.
Lämmin kiitos lukuelämyksestä myös suomentaja Sirje Niitepõldille.
 |
| Olivia Laing. Kuva: Sophie Davidson |
Kommentit
Lähetä kommentti