Han Kang: Älä jätä hyvästejä

 

Rakkaus ei salli historian unohtamista  

Han Kang: Älä jätä hyvästejä. Suom. Taru Salminen. Gummerus 2024. 268 s.

Tänä syksynä suomenkielisiä lukijoita onnesti: kirjallisuuden Nobel-palkinnon sai eteläkorealainen Han Kang (s. 1970), jolta oli meillä juuri julkaistu jo neljäs romaanisuomennos Älä jätä hyvästejä. Aiemmin käännetyt Vegetaristi ja Ihmisen teot on suomentanut Sari Karhulahti, viimeisimmät Valkoinen kirja ja Älä jätä hyvästejä ovat Taru Salmisen käännöksiä. 

Bookerilla palkittu Vegetaristi kertoo pakkomielteisestä päätöksestä, sen seurauksista ja naisen oikeudesta omaan ruumiiseensa, ja omaelämäkerrallisessa, runollisessa Valkoisessa kirjassa kertoja tarkastelee suhdettaan vauvana kuolleeseen isosiskoonsa. Älä jätä hyvästejä ja Ihmisen teot muistuttavat sen sijaan aihepiiriltään kovasti toisiaan.

Ihmisen teot on vaikuttava kuvaus mieltään osoittaneiden opiskelijoiden ja armeijan välisestä verisestä yhteenotosta kirjailijan syntymäkaupungissa Gwangjussa vuonna 1980. Uusimmassa romaanissa liikutaan Jejun saarella, jossa 1940-luvun lopulla surmattiin noin 30 000 saarelaista punakapinaksi leimatun kansannousun yhteydessä.

Kiinnostavaa on, että kun Älä jätä hyvästejä -romaanin alkulehdillä kirjailija-kertoja kuvailee painajaisiaan, hän mainitsee niiden syyksi aineiston, jota hän keräsi vuonna 2014 ilmestynyttä romaaniaan varten. Vuosiluku on sama kuin Ihmisen tekojen julkaisuvuosi. Näin kirjailija itsekin linkittää nämä kaksi teostaan toisiinsa.

HAN KANGIN KERRONTAA ON TEOKSESTA TOISEEN leimannut tietynlainen salaperäisyys. Uudessakaan romaanissa ei tehdä tarkkaa rajaa kuvitellun ja toden, unen ja valveen eikä mielen hajoamisen ja toipumisen välillä. Jo aloitus paljastaa romaanin ilmapiirin eteerisyyden:

Sataa hajanaista lunta.                                                                                                                                     Seison lakeudella, jonka toisessa ääressä aaltoilee matalahko vuorijono ja jolle on istutettu tuhansia mustia tukkeja harjanteelta juurelle asti. Ratapölkkyjen levyiset puut vaihtelevat korkeudeltaan niin kuin eri-ikäiset ihmiset pituudeltaan. Ne eivät kuitenkaan ole suoria kuten ratapölkyt, vaan vinoja tai kallellaan kuten tuhansia miehiä, naisia ja laihoja lapsia kyyhöttäisi lumisateessa hartiat kyyryssä.

On kyse unesta, joka toistuu eikä jätä kertojaa rauhaan. Niinpä hän on ehdottanut dokumentaristiystävälleen Inseonille yhteistä taideprojektia. Tehtäisiin näystä totta ja taltioitaisiin se filmille.

Projekti on kuitenkin viivästynyt, kunnes kätensä loukannut ja Souliin sairaalaan joutunut Inseon  ottaa yhteyttä ja pyytää kertojaa matkustamaan Jejun saarelle ruokkimaan tyhjään taloon jäänyttä papukaijaa Amaa. Matkaan on hankkiuduttava välittömästi, muutoin papukaija ehtii kuolla.

Kertojan matkanteko saarella on surrealistista kuin Franz Kafkan proosassa. Matkaaja joutuu ankaran lumisateen, pimeyden ja kylmyyden armoille läpinäkymättömässä, tunnistamattomassa maisemassa ja tuntee liikkuvansa elämän ja kuoleman rajamailla. Silti romaanin ilmaisu on ihmeellisen tyyntä ja lyyristä, ja ymmärrän: vahvasti symbolista. Ollaan romaanin keskeistä aihetta ajatellen olennaisen äärellä.

JEJUN SAAREN TRAGEDIA TYÖNTYY ESIIN hienovaraisesti katkelma katkelmalta, kun kertoja alkaa muistella ystävänsä dokumentteja ja hänen kertomuksiaan sukulaisistaan. Kun Inseonin talosta löytyy lisää aineistoa perheen ja saaren asukkaiden kohtalosta, kuva katastrofista vahvistuu ja konkretisoituu. Samalla ystävysten yhteisprojektikin asettuu kuin itsestään historiallisen trauman kehykseen.

Kuolema on tietysti tämänkaltaisessa romaanissa keskeinen teema. Surmattujen määrä on käsittämätön ja ruumiiden hävittämistavat ja -paikat kammottavia.

Järkyttävämpiä kuin ihmisjäänteiden paljous ovat kuitenkin yksittäiset kohtaukset ja kuvat henkiin jääneiden kokemuksista: Siskokset etsimässä lumen peittämistä ruumisröykkiöistä perheenjäseniään. Ohrapellosta löytynyt luodinreikäinen pikkusisko. Lapsenkasvoinen nuorukainen koputtamassa verisessä vanginpuvussaan talojen ovia vaihtovaatteita anellen. - Ja kaikkea tätä kauheutta kirjailija käsittelee merkillisen hellästi, kuin varoisi aiheuttamasta kenellekään yhtään enempää kipua.

Kuolemateema nousee esiin myös toisella tavalla. Kun se papukaija Aman arvoituksellisen virkoamisen yhteydessä alkaa romaanin keskivaiheilta lähtien voimistua voimistumistaan, on pian itsestään selvää, että tässä romaanissa kuolleiden ja elävien maailma eivät ole toisensa pois sulkevia tiloja.

Lukijana on mahdoton tietää tarkkaan, mitä tapahtuu todellisuudessa ja mitä kertojan mielessä ja onko tapaamisissa kyseessä elävä ihminen vai henkiolento, mutta se ei haittaa lainkaan. Romaani toimii omilla ehdoillaan, varmasti, vakuuttavasti ja poikkeuksellisen aistimellisesti.

HAN KANG ON KERTONUT PYRKIVÄNSÄ kirjoittamaan koko kehollaan eli kaikilla aisteillaan. Älä jätä hyvästejä -romaanissa puhutaan paljon mm. lumesta, mutta ei vain sen valkeudesta ja hiljaisuudesta, vaan myös hiutaleiden rakenteista ja kosketuksesta, niiden kylmyydestä, lämmöstä ja kosteudesta. Erityisen paljon tilaa saavat juuri tuntoaistimukset.

Kangin kuvakieli on harkitun karsittua, mutta toistuessaan metaforat muuttuvat sitäkin väkevämmiksi symboleiksi ja saavat vielä vahvistusta selkeistä kontrasteista: valkoinen -  punainen, kylmyys - lämpö, kipu - hellyys, kovuus - pehmeys. Ja tietysti: kuolema vastaan rakkaus.

Kirjailija itse on nimennyt romaaninsa pääteemaksi äärimmäisen rakkauden. Ajatus saattaa ensin yllättää, mutta kohta teoksen tuskien ja kärsimysten keskeltä alkaa kuin alkaakin löytää myös paljon valoa. Sitä säteilee henkilöiden silmistä ja toimista, heidän kiintymyksestään ja uskollisuudestaan, toiveikkuudestaan ja sinnikkyydestään.

Hyvästeistä kieltäytyminen ei Kangin romaanissa tarkoita itsekästä ripustautumista vaan yksityistä ja kollektiivista vastuunottoa ja muistamisen tärkeyttä. Kun Inseon kertoo äidistään ja sanoo: Ymmärsin silloin, kuinka pelottavaa tuskaa rakkaus on, ajattelen niitä lukemattomia äitejä, isiä, puolisoita ja sisaruksia, jotka tänäkin päivänä yrittävät selvittää erilaisissa konflikteissa kadonneiden omaistensa kohtaloita. 

On tärkeää, etteivät julmuudet jää piiloon vaan nostetaan esiin - myös taiteen keinoin - ja käsitellään ja tuomitaan prosessin tuskallisuudesta huolimatta. Han Kangin Älä jätä hyvästejä tekee sen rohkeasti, kauniisti ja taianomaisesti. 

Han Kang. Kuva: Park Jaehong