Juha Seppälä: Merille

Koko kulttuuri henkitoreissaan 

Juha Seppälä: Merille. Siltala 2023. 213 s.

Kävelin laiturin päähän: tasaisen horisonttiviivan rikkoi yksinäinen saari suunnilleen kilometrin päässä rannasta. Vihertävän harmaa vesi oli lähes tyyni. Sen tuoksu tuntui kutsuvana. Aurinko alkoi kimmeltää siinä missä puiden lyhyet varjot päättyivät.

Juha Seppälän (s. 1956) Merille-romaanin kertoja on tullut ystävänsä merenrantamökille, ei kuitenkaan lomailemaan tai rennon viikonlopun viettoon. Hänellä on mukanaan satakunta kirjaa, jotka hän aikoo piilottaa. Muut hänen Helsingin-asunnossaan olevista tuhansista niteistä joutavat tuhottaviksi. Niistä on tullut tarpeettomia, vihattavia ja hävitettäviä. Kurtturuusuja.

Ellei romaanin tapahtuma-aika ole ihan tätä päivää, niin ainakin hyvin lähellä. Sen todisteeksi ei tarvitse kuin katsoa ympärilleen. Vaikka painettuja kirjoja saa vielä omistaa rajoituksitta eikä niitä hävitetä viranomaisten toimesta, kuten romaanissa on tapahtumassa,  entisen arvonsa ne ovat menettäneet.

Nuorissa kodeissa et kirjahyllyjä näe, kirjakaupat kutistuvat ja katoavat, antikvariaatit häviävät, ja kuolinpesien kirjat kuskataan kaatopaikoille. Painettu kirja tekee kuolemaa. "Kirjat" ovat nyt ääniä, ihmispuhetta.

MERILLE-ROMAANIN KERTOJA, seitsenkymppisensä ohittanut yksinäinen tietokirjailija, on yrittänyt kirjoittaa myös romaanin, mutta yritys ei ole koskaan edennyt kymmentä sivua pitemmälle, ja jos siitä vielä jotain tulisi, kertoja ei aio julkaista sitä.

Jotain samanlaista väsähtänyttä ja luovuttanutta on myös mökin omistajassa, parhaimmat luomispäivänsä ohittaneessa kuvataiteilijassa Bomanissa. Kertoja kuvaa miesten suhdetta: Muodostimme eräänlaisen ihmiskokeen: kaksi sivustakatsojaa yhdessä. Elimme kahden maailman välissä, elämän ja kuoleman. Harmaata aikaa harmaalla alueella.

Miesten asumisjärjestely on erikoinen. Boman käyttää Helsingissä ollessaan kirjailijan asuntoa, mutta useimmiten miehet oleskelevat toistensa osoitteissa yksikseen. He kyllä pystyvät olemaan mökillä myös yhdessä, mutta ovat paljolti silloinkin hiljaa ja omissa oloissaan.

Ulkoisesti romaanissa ei tapahdu paljoakaan. Välillä miehet ajavat yhdessä täydentämään ruokavarastojaan ja käyvät veneellä tutustumassa lähisaareen. Jossain vaiheessa kertoja käy Pohjanmaalla kuolleen setänsä talossa hakemassa itselleen muiston lähes vieraasta vainajasta, ja kun naapurimökille ilmaantuu sopivanikäinen, yksinäinen nainen, hän alkaa haikailla naisesta petikumppania, mutta yritelmäksi jää sekin.

Tärkeintä on, mitä tapahtuu kertojan päässä, millaisena hän näkee itsensä, maailman ja olemisensa maailmassa. Onko missään enää järkeä? Onko kaikki tekeminen ollut merkityksetöntä puuhastelua? Onko mielekästä enää jatkaa?

YKSI ROMAANIN TEEMOISTA on vanheneminen. Sitä kertoja miettii, ja tietysti kuolemaa. Hänen huomionsa voivat olla tavanomaisia, mutta niiden kuvailu on terävää. Jos ihminen eli tarpeeksi vanhaksi, hänen ystävinään pitämänsä ihmiset kuolivat ja hän jäi yksin kaihinsa kanssa. Kirjailija tuntee olevansa näkymätön kuin romaanihenkilö, ja kuihtuneita sosiaalisia suhteitaan hän vertaa ikkunalaudallaan olevaan harmaaksi näivettyneeseen yucca-palmuun.

Bomanissa hän näkee itsensä kaltaisen suomalaisen miehen, joka ei juuri ajatuksiaan esittele. Elämää jatketaan rutiininomaisesti - rutiinit ovat kuin rukous -, ja miehet voisivat milloin tahansa kadota kenenkään huomaamatta.

Kuolemia romaanissa on runsaasti, ja katoamistaan kertoja pohtii tavan takaa. Onko katoaminen pelkkä kuoleman synonyymi vai jotain muuta? Lavastettu kuolema? Niin totaalinen lähtö, että ruumiskin häviää? Molempia kirjailija on miettinyt, mutta hän on enemmän ajattelija kuin aktiivinen tekijä. Hän jopa tunnustaa pelkäävänsä kuolemista, oikeaa kuolemista.

Mutta pettynyt hän on, ja tyytymätön sekä aikaansaannoksiinsa että maailmaan. Romaanin alussa kritiikki kohdistuu painetun kirjallisuuden alasajoon mutta leviää siitä muihinkin yhteiskunnassa tapahtuviin muutoksiin. Kun paperista on tullut vihattavaa ongelmajätettä ja digitalisaatiosta maailman pelastaja, muutos koskee paljon suurempia ihmisjoukkoja kuin kirjoitustyöläisiä ja yhtäläisesti nuoria ja vanhoja.

Välistä kertoja intoutuu oikein tosissaan sättimään nykymenoa: Kun design-tuote jää kaupan hyllylle, tunnet olevasi köyhä. Kun joudut juomaan kahvit kotonasi, olet syrjäytynyt. Rahankäytön ja sähkönkulutuksen seuraaminen on kuin somettamista. Siihen kannustetaan, sovelluksia riittää. Sen sijaan konkreettinen säästäminen on ikävää ja tylsää, monille ylivoimaista.

Kohta kuitenkin palataan taas kirjallisuuteen ja vaikkapa nykyromaanin kaavamaisuuteen. Kirjailijan ironian ihan kuulee, kun hän kertoo, miten romaani tulee kirjoittaa ja mitä sen tulee sisältää ollakseen hyväksyttyä, valtavirtaa. Samalla kertaa karuutta ja runoutta, sirpaleista ja elliptisesti hahmottuvaa kerrontaa; - -luulojen, toiveiden, pelkojen ja halujen verkko, jossa ihmiset voimattomina räpiköivät. - Kuulenkohan tuossa myös salaivaa kriitikkojen suuntaan?

KYYNISYYDESTÄÄN HUOLIMATTA kertoja-kirjailija näkee maailmassa myös nauttimisen arvoista. Meri on hänelle aina samana pysyvä elementti. Romaanin tuokiot meren äärellä puhuttelevat vuoroin raukeudellaan ja väkevyydellään. Meri ja vene, sekä naiseen että ympäristöönsä viittaava Merille, toimivat tietysti myös metaforina, mutta nautin niiden kuvauksista ihan sellaisenaan.

Varsinkin myrskyävää merta kuvatessaan Seppälä on lyömätön. Kun seison rannalla ihmisjoukossa katsomassa meren vellontaa ja luotsikuttureiden tempoilua, melkein tunnen suussani vihmovan ilman suolaisen maun ja sieraimissani ruskolevän kirpeän tuoksun ja painan niskani kyyryyn hiekan ja havunneulasten pommitukselta.

Kun kertoja ilta-auringon valossa soutaa lähisaareen kätkemään sinne toisen kirjoilla täyttämistään torpedoista, tunnelma on ihan toisenlainen. Vesi väreili. Ei aaltoillut. Kellersi, vihersi. Kohtaus on kirjoitettu kursiivilla, kuten romaanin aiempikin kätkentäoperaatio.

Molemmat kohtaukset ovat lainauksia kertojan "kymmensivuisesta" romaaniyritelmästä ja löytävät nyt paikkansa tekeillä olevassa kirjassa. Myös kertoja-asetelmassa tapahtuu romaanin loppua kohden kiinnostavia odottamattomia käännöksiä, mutta viimeisten sivujen hurjistunut vuodatus kulttuurin ja koko maailman nykytilasta se vasta yllättävä onkin. Ja osuva ja tehokas.

Tällaista ravistelua nykymeno kaipaa roimasti lisää, kiitos!

Juha Seppälä. Kuva Laura Malmivaara