Anneli Jordahl: Karhunkaatajan tyttäret

Nyt panevat ranttaliksi seitsemän siskosta 

Anneli Jordahl: Karhunkaatajan tyttäret (Björnjägarens döttrar, 2022). Suom. Jaana Nikula. Johnny Kniga, 2023. 398 s.

Tämä maailma on aika tunkio-kasa, vaan ei muuta. Hiiteen lukkarit ja papit, lukukinkerit ja kirjat ja nimismiehet paperi-pakkoineen! Mailman kiusan-henkiä kaikki! uhoaa Juhani, eikä kestä kauankaan, kun Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero ovat hänen kanssaan samaa mieltä ja Jukolan takkutukkainen seitsikko on matkalla kohti Impivaaran vapautta ja Ilvesjärven rauhaa.

Vaan entäpä, jos nuo Aleksis Kiven metsäläiset olisivatkin nuoria naisia? Suomi-faniksi tunnustautunut ruotsalaiskirjailija Anneli Jordahl (s. 1960) innostui Kiven Seitsemästä veljeksestä siinä määrin, että päätti kokeilla, miten luonnistuu seitsemältä siskokselta elämä  yhteiskunnan ulottumattomissa ja korven armoilla.

Ruotsissa Jordahlin Karhunkaatajan tyttäret on otettu vastaan innostuneesti, enkä ihmettele, siinä määrin originellilta tarina varmaan tuntuu naapurimaan lukijasta. Suomalaiselle Kiven veljesten seikkailut ovat niin tuttuja, että Karhunkaatajan tyttäriä on mahdoton lukea niistä erillään, ja se tekee romaanin vastaanotosta erilaisen.  

JORDAHLIN ROMAANI TAPAHTUU NYKYAJASSA. Paikkoja ei erikseen mainita, mutta jossain pohjoisessa rajan pinnassa nämä punatukkaiset sisarukset elelevät, ensin kotitalossaan ja sitten metsässä. Lopulta joudutaan myös kaupunkiin, vaikka loppujen lopuksi sinne asettuu vain yksi seitsikosta.

Romaani mukailee varsinkin alkupuolella sangen uskollisesti Seitsemää veljestä. Kertoja asettuu selvästi näkyville, puhuttelee lukijaa ja esittelee sisarukset: esikoinen Johanna, kaksoset Tanja ja Auni, Sini, toiset kaksoset Tiina ja Laura ja nuorin Elina. Siskojen olemuksessakin on paljolti tuttua veljeksiltä.

Isäänsä Heikkiä, kuuluisaa karhunkaatajaa, tytöt ihailevat kuin Jumalaa ja opettelevat halukkaasti hänen tarjoilemiaan eloonjäämistaitoja. Sen sijaan äiti Louhi ei saa heitä kotitöihin, ei edes klapeilla hakkaamalla. Äidin kovat otteet kasvattavat entisestään tyttöjen äitikaunaa ja isäihailua.

Kun isä sitten kuolee karhupainissa ja äitikin löytyy kohta hengettömänä puolukkamättäältä, tytöt ovat ihmeissään. Talonpito on rappiolla, lukeminen ei kiinnosta, ja ympäristö pitää pilkkanaan. Parasta muuttaa metsään, taivaltaa isän erämaamökille ja alkaa elää ihan omilla ehdoillaan, kaukana kavalasta maailmasta. 

Jordahl onnistuu mielestäni hyvin yhdistämään Seitsemän veljeksen juoniainesta ja henkilö- ja ympäristökuvausta moderniin elämänmenoon. Ei siitä mitään realismia synny, mutta sehän ei ole tarkoituskaan. Tärkeintä on hyvä tarina.

ON HAUSKA LUKEA, miten karhunkaatajan tyttäriltä käy aakkosten opettelu ja kuinka Jordahl hoitelee tyttöjen väkivaltaisen yhteenoton "Toukolan poikien" kanssa. Elinan ja Sinin kaupunkireissu on jälkipuintia myöten hurjaa luettavaa, ja Sinin "saapasnahkatorniseikkailu" saa Jordahlin romaanissa todella omaperäisen toteutuksen.

Sisarusten arkitouhun kuvauksissa tehoja syö välistä kovin samanlaisena jatkuva remeltäminen, mutta kerronta rauhoittuu, kun kirjailija antaa tilaa luontohavainnoille ja siskosten henkilökohtaisille ajatuksille. Samalla päästään tekemään eroa tyttöjen luonteiden välille ja kiinni romaanin pääteemoihin.    

Mikä sisaruksia oikein riivaa? Miksi he mekkaloivat ja tappelevat, nauttivat rivouksista ja rajojen rikkomisesta, polttavat ketjussa ja juovat ja naivat ilman minkäänlaisia estoja?

Seitsemässä veljeksessä kertoja viittaa poikien sopimatonta käytöstä arvioidessaan isän suuntaan. Isän sanotaan vähät välittäneen talonpidosta ja opettaneen poikansakin arvostamaan pelkästään metsämiehen elämää. Poikien vartuttua yksin jääneen äidin on mahdoton saada heitä enää kuriin ja järjestykseen.

Sama pätee karhunkaatajan tyttäriin. Mutta haastattelussaan (HS 6.11.2023) kirjailija tähdentää halunneensa kuvata myös naisvihaa ja sen seurauksia.

Isä on koulinut tyttäristään ihailijoitaan ja seuraajiaan pienestä pitäen. Hän haluaa heidän elävän kuin kaltaisensa miehet, muista piittaamatta, omillaan ja sankareina. Muistakaa, että olette sotureita, on isä opettanut ja varoittanut navettatöistä ja rinnoissa riippuvista mukuloista. Ämmämäisyyksistä.

Käyttäytymisen tasolla machoilu sisaruksilta onnistuukin. Mutta kun luonto puuttuu peliin useammalta suunnalta ja toden teolla, roolista ei ole pelastajaksi. Tosiasiat ratkaisevat. Isä-Heikin opit ja valtakunta alkavat hapertua, ja samalla kun äiti saa osakseen ymmärtämystä ja myötätuntoa, kirjailija pääsee hienovaraisesti muistuttamaan kirjoitetun sanan mahdista ja merkityksestä.

INNOITTAJANSA TAVOIN Karhunkaatajan tyttäretkin on kehityskertomus ja samalla värikäs esimerkki ryhmädynamiikasta, vai pitäisikö sanoa jengi-ilmiöstä.

Tyttöjengillä on selvä yhteinen tavoite, sillä on johtaja, säännöt ja ryhmän sisäiset roolinsa. Se tietää tarvitsevansa yhteishenkeä ja lujittaa sitä paitsi peittoamalla vastustajansa, juhlimalla ja rymyämällä keskenään. Mutta sillä on myös ristiriitansa, ja vaikka nämä metsäsiskot näyttäytyvät ulkopuolisille yhtenäisenä joukkona, tyttöparvessa on heikot lenkkinsä jo romaanin alkuvaiheissa.

Laura vetäytyy monesti erilleen jo lapsena. Hänestä kehittyykin taiteilija, jonka käsissä syntyy savesta, puusta ja nahasta mitä erilaisimpia esineitä aina myyntiin saakka. Isän mittapuulla sellainen on kuitenkin akkamaista.

Toisinajattelija on myös Sini, joka uskoo äidin tavoin Jumalaan ja on aina kärsinyt isän karkeasta puheesta ja käytöksestä. Vaikka usko käy Sinille kohtalokkaaksi, juuri hän kyseenalaistaa ensimmäisenä sisarusparven isänpalvonnan ja isän opetusten tinkimättömän seuraamisen.

Vähin erin ryhmästä löytyy lisää salajuudaksia, joita johtajaksi julistautuneen Johannan komentelu tympäisee eikä yhteiselämä enää miellytä. Kun yksilölliset tarpeet ja suunnitelmat päihittävät joukkopaineen, jengi hajoaa. On aika aikuistua ja itsenäistyä.

LOPPUA KOHDEN Karhunkaatajan tyttäret lähtee yhä enemmän omille teilleen Kiven veljesten seikkailuista. Näin Jordahl tekee eroa pohjatekstistä ja korostaa oman romaaninsa ja sen tyylin itsenäisyyttä. Ratkaisu on varmasti aiheellinen myös juonta ajatellen.

Samalla huomaan kuitenkin innostukseni laimenevan. Näinköhän olen seurannut Karhunkaatajien tytärten edesottamuksia ennen muuta Seitsemän veljeksen ansiosta? Mahtaisiko sisarten seura viihdyttää ja kiinnostaa ilman Kiven velisarjan kiritystä? Mene ja tiedä.

Se ainakin on varmaa, että Karhunkaatajan tytärten ansiosta Kiven veljekset ovat taas hyvässä muistissa ja entistäkin sympaattisempia.

Anneli Jordahl. Kuva: Kajsa Göransson