Johanna Venho: Syyskirja

Äideistä, tyttäristä ja taiteesta    

Johanna Venho: Syyskirja. WSOY 2021. 280 s.

Johanna Venho (s.1971) on uusimmassa romaanissaan Syyskirjassa samoilla linjoilla kuin parin vuoden takaisessa Sylvi Kekkosesta kertovassa Ensimmäisessä naisessa. Siinä presidentin puoliso viettää muutaman päivän perheen kesäpaikassa surren juuri kuollutta ystäväänsä Marja-Liisa Vartiota ja käyden läpi omaa olemistaan puolisona, äitinä ja kirjailijana.

Syyskirja kuvaa kolmea elokuun lopun päivää Pellingissä. On vuosi 1991, ja 77-vuotias Tove Jansson jättää elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän eli Tootin kanssa hyvästeja rakkaalle Klovharun saarelleen. Saaressa on vietetty lähes kolmekymmentä kesää, mutta ikääntymisen takia sen rauhasta on nyt lopullisesti luovuttava.

Samaan aikaan nuori ekologiaa opiskeleva Maria haluaisi kovasti tavata ihailemansa kirjailijan mutta arkailee lähestyä häntä. Kun Tove ei vastaa hänen kirjeeseensä, hän hankkiutuu mukaan Pellingin saaristoa tutkivaan hydrobiologiryhmään, jos vaikka jotenkin pääsisi puheisiin kirjailijan kanssa. 

Oikeastaan Johanna Venho toteuttaa Syyskirjassaan neuvoa, jonka Toven äiti antaa romaanissa tyttärelleen tämän kipuillessa kirjoittamisen kanssa: Kirjoita hyvin vanhasta ja hyvin nuoresta ihmisestä. Todellisuudessa Jansson noudattikin äitinsä neuvoa kirjoittamalla haikean kauniin Kesäkirjan (Sommarboken 1972). Se näyttää olleen Venholle tärkeä romaani ja vaikuttaneen Syyskirjan syntyyn.

Vanhuus nostaa niin Kesä- kuin Syyskirjassakin tarkasteluun luopumisen vaikeuden, mutta surutyönsä on myös romaanien nuorilla ihmisillä. Toinen yhtä tärkeä aihepiiri Venhon Syyskirjassa on oman tien etsiminen ja taiteilijuus. Maria vasta hapuilee, Toven taiteilijuuden monet vaiheet ovat jo koettuja. 

ULKOISESTI Syyskirjassa tapahtuu vähän. Sillä aikaa kun Tooti järjestelee paikkoja talvikuntoon, siivoaa ja pakkaa, Tove enemmänkin kuljeskelee, tarkkailee, oleilee ja muistelee.

Saaren yksityiskohdat ja maisemat avautuvat eteen kauniina, ankarina ja havainnollisina, ja samanlainen toden tuntu on Toven mietteissä ja muistoissa. On kuin itse kulkisi Toven seurassa Harun kalliolla tai uisi loppukesän lämmenneessä merivedessä, taivasheijastuksissa, eroon rypyistä, kovettumista ja sinelmistä.

Muistoissaan Tove käy läpi elämänvaiheitaan ja taiteellista uraansa. Pari kertaa informatiivisuus rikkoo tyylin yhtenäisyyttä, mutta Toven tuotannon erittely sulautuu tekstiin hyvin ja Venhon tulkinnat ovat kiinnostavia.

Vaikka Tove on romaanin keskushenkilö, jännitteen ja kontrastin luomisessa myös Marian rooli on tärkeä. Marian osuudet on kirjoitettu muistiinpanoiksi, joita nuori, äitinsä kuolemaa pelkäävä opiskelija tekee kesäkurssin aikana ja sen jälkeenkin jäädessään vielä hetkeksi mantereelle Klovharun edustalle telttailemaan ja kiikaroimaan.

Toiminnallisuutta Venho järjestää romaaniinsa vasta sen loppuvaiheessa. Olisin itse tyytynyt umpeutumattomampaankin loppuun, mutta ymmärrän rakenteen tällaisena palvelevan suurempaa lukijakuntaa.

TOVEN JA HÄNEN ÄITINSÄ Signe Hammersten-Janssonin eli Hamin suhdetta on pohdittu paljon, ja Syyskirjassakin äiti-tytär-suhde on keskeinen.

Venhon romaanista piirtyy kuva urhoollisesta, uhrautuvasta ja rakastavasta äidistä. Samalla hän kuitenkin - ehkä tahtomattaan - säätelee tyttärensä elämää eikä halua luopua hänestä. Paljon kertoo se, että särmikkäästä isästään Tove tohtii kirjoittaa kontrolloimatta, mutta äitiään hän hyvittelee lapsesta saakka. Hän halusi, että Ham oli onnellinen, että hänelle oli tarjolla idylli, jollaista hän aina kaipasi.

Tove ei kuitenkaan kapinoi. Hän muistelee äitiä lempeästi, kiitollisena ja ymmärtäen. Hän on nähnyt, millaisia myönnytyksiä taiteilijaäiti on joutunut tekemään avioliiton ja perheen takia, ja arvostaa äidin ympärilleen luomaa turvallista, kannustavaa ja eloisaa ilmapiiriä. Äidin vankkumaton tuki on ollut hänelle tarpeen sekä elämässä että taiteessa.

Venhon romaanissa äitiys on Hamille palkinto hänen menetyksistään. Hän katselee vastasyntynyttä Toveaan ja tuntee suurta hellyyttä ja varmuutta: Autius ja levottomaksi tekevät kysymykset, jotka ovat humisseet hänen sisällään vuosikausia, ovat poissa. Kehrätä, kasvattaa täydellinen ihmisolento sisällään. Nähdä, miten täysin riippuvainen se on hänestä, avuton alaston silkkiapina, sammakonpoikanen.

Toven tie on toisenlainen. Hän haluaa rakentaa itselleen elämän taiteesta, ja rakastuminen graafikko Tuulikki Pietilään tekee halusta totta. Ennen pitkää myös äiti ymmärtää Tuutin merkityksen Toven onnen, tasapainon ja luovuuden mahdollistajana eikä haraa vastaan. Kaikkia ei ole tarkoitettu - Venhon metaforaa lainatakseni - aloillaan istuviksi äitilokeiksi; poikasista huolehtimisen sijasta jotkut nousevat siivilleen.

TAITEILIJANA Tove käy pitkään kamppailua maalaamisen, piirtämisen ja kirjoittamisen sekä muumien ja muun taiteensa välillä, ennen kuin alkaa ajatella, että ehkä ei olekaan tarpeen valita, sulkea jotain ulos. Tärkeintä on haluta, uskaltaa ja heittäytyä. Uskoa osaamiseensa.

Kun Venho eläytyy esimerkiksi Toven Ruman omakuvan syntyyn, seesteinen muistelu ja mietiskely muuttuvat hurjaksi luomisprosessin kuvaukseksi ja Tove päästää rohkeasti näkyviin myös "nurjan puolensa".

Taiteen olemuksesta ja tavoitteista puhutaan romaanissa paljon, ja useasti luen henkilöiden esittämiä ajatuksia nimenomaan Venhon käsityksinä kirjailijuudesta ja kirjallisuudesta.

Monet ajatuksista sopivat myös Syyskirjan kerronnan luonnehdinnoiksi. Sellainen on vaikkapa kohta, jossa Maria analysoi Toven tapaa jättää tekstiinsä väljyyttä, tilaa lukijoilleen:

Tove ei puhu liian läheltä itseään, jolloin puhe olisi niin yksityistä, ettei se kuuluisi minulle. Eikä hän puhu liian kaukaa itsestään, niin että teksti jäisi viileäksi ja etäiseksi. Hän on siinä lähellä. Tekstin ja Toven välissä minä näen molemmat.

Juuri sellaiselta minusta tuntui Johanna Venhon Syyskirjankin lukeminen.

 

PS. Syyskirjaa lukiessa kannattaa katsella netistä Tove Janssonin piirroksia ja maalauksia, eikä olisi pahitteeksi kertailla myös hänen kirjallista tuotantoaan. Erityisesti Janssonin aikuisille kirjoittamista romaaneista ja novelleista Venho väläyttelee niin kiinnostavia ajatuksia, että luulenpa monen lukijan innostuvan niistä uudestaan.

Johanna Venho. Kuva: Veikko Somerpuro