Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista

 

Arvoituksellisia novelleja 

Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista.  Siltala 2021. 278 s.

Sano jotakin kaunista on kirjailija ja dramaturgi Marko Järvikallaksen (s. 1970) toinen novellikokoelma. Jo ensimmäinen Mihin täällä voi mennä (2020) herätti omaperäisyydellään suurta kiinnostusta, enkä yhtään ihmettele, jos kirjailija oli siinä vähänkään samoilla linjoilla kuin uusimmassa teoksessaan.

En osaa oikein verrata Järvikallaksen novelleja mihinkään viimeaikaisiin novellikokoelmiin. Toisaalta Järvikallas kertoo hyvinkin arkisista tilanteista mutta tekee samalla mystisiä sukelluksia maailmoihin, jotka tuntuvat epätodelta ja jättävät kahden vaiheille. Mitä näistä henkilöistä ja heidän kohtaloistaan pitäisi oikein ajatella?

KIRJAN KYMMENEN NOVELLIA kertovat eri-ikäisistä miehistä ja naisista ja heidän lähisuhteistaan. Paljon tarkastellaan pari- ja perhedynamiikkaa: yhteiseloa, eroja, vanhempien ja lasten välejä ja sisarussuhteita. Dramatiikka novelleihin tulee suhteissa tapahtuvista muutoksista tai päähenkilön identiteettiongelmista. Joskus novelleja maustaa myös ripaus kauhua.

Jo avausnovelli Naapurit nappaa tiukasti pihteihinsä. Turvakameroihin hurahtanut keski-ikäinen pariskunta tuntuu yhtä aikaa humoristiselta, pelottavalta ja säälittävältä. Loppu hyvin, kaikki hyvin? No, ainakin naapureita ajatellen, mutta myötätuntoni päähenkilöitä kohtaan jo kyseenalaisempi.

Kivenheittäjät-novellissa ihmettelen, kuinka kaksi noin erilaista ihmistä ovat edes kokeilleet yhdessä asumista. Minäkertojan nipo, omahyväinen käytös raivostuttaa, ja hänen kumppaninsa kylmyys on käsinkosketeltavaa. Se, että Palohälytys klo 14.08 -novellin nainen lähtee noin vain kesken työpäivän vieraan, jostain järkyttyneen miehen matkaan, on jo perustellumpaa, vaikka arvoituksellisuutta riittää tässäkin novellissa loppuun asti ja vielä ylikin.

Jotkut pareista vakuuttavat onnellisuuttaan, mutta heidän tunteensa aitouteen ja kestävyyteen on vaikea uskoa. Esimerkiksi kokoelman päätösnovelli Pieni levähdys paljastaa, että kun olot muuttuvat, suhde onkin nopeasti katkolla. Keskinäiset siteet ovat ohuempia kuin ympäristön annetaan ymmärtää, eikä itsepetos kanna loputtomiin. 

Parisuhteiden lisäksi Järvikallaksen nykyihmiset ovat avuttomia tai hukassa myös vanhemmuudessaan. Novelli Alkukantaisia aavistuksia näyttää, miten heikoilla yksinhuoltajaäiti on aikuisen poikansa kanssa, ja kokoelman parissakin novellissa lapset ottavat reppanalta isältä ohjat käsiinsä. 

Näin käy mm. Eksyneet-novellissa, yhdessä suosikeistani. Novellin mystisyys on innoittanut myös kansipaperin kuvittajaa, mutta lisäksi ihastuin myönteiseen loppuratkaisuun. Pelokas poika, jonkinlainen "syntymässä säikähtänyt", löytää vahvuutensa, ja hyvää tarkoittava mutta omaan ääneensä ja toimeliaisuuteensa hautautunut isä uskaltaa ehkä vihdoin hänkin hellittää. 

JÄRVIKALLAS KATSOO TARKASTI ja syvälle nykyihmisten toistensa kohtaamattomuuteen ja yksinäisyyteen, ja vaikka hän kuvaa henkilöitään terävästi, hän ei vaikuta armottomalta. Novellien ihmiset ovat rikki tai säröillä, eikä sellaisia voi tuomita. Niin naurettavaa kuin esimerkiksi vaimonsa menettäneen miehen riehuminen novellissa Vaimoni on nukkunut täällä onkin, äkkiä siinä ei olekaan mitään humorista vaan mieluummin kauhistuttavaa. Mieshän tarvitsee apua. 

Jos kirjailija jotain kritisoi, arvostelun kärki kohdistuu nykyiseen onnellisuus- ja esittämiskulttuuriin. Pukeudumme rooleihin, joissa emme viihdy, ja tavoittelemme minäkuvaa, joka tuntuu vieraalta. Ennen pitkää esittäminen voi olla jo niin iso osa elämäämme, että siitä on vaikea irtautua tai se johtaa jonkinasteiseen romahdukseen.

Roolinvaihtoa novelleissa esiintyy silmiinpistävän runsaasti. Ihmiset haluavat kokeilla, millaista on olla joku toinen. Niin he voivat tehdä tai selittää tekevänsä vain uteliaisuuttaan, mutta kyseessä on myös pettyminen omaan elämään ja toisen elämän hohdokkuus. Siis kateus ja kuvitelmat.

Kun kaksossisar ottaa novellissa Kaikki on taas hyvin kuolleen sisarensa roolin, kohta alkavat mennä sekaisin huijarit ja huijatut. Mikä enää on oikeaa elämää, kun alkuperäinen minuus on deletoitu? Olenko nyt tyytyväinen, tunnenko nyt onnistuneeni?

JÄRVIKALLAKSEN NOVELLIT eivät tarjoa valmiita vastauksia vaan enintään vihjailuja, ja usein niiden jälkeen on jopa ymmällä. Mutta se niissä onkin niin kiinnostavaa.

Voin kyllä selittää outoja tapahtumia uniksi, hallusinaatioiksi, mielen nyrjähdyksiksi tai miksen kielikuviksikin, mutta jätän sen tekemättä. Ehkä jokin osa minussa kaipaa modernin ihmisen analyysin höysteeksi jotain selittämätöntä, pelottavaa ja satumaista. - Suosittelen tutustumaan. 

Marko Järvikallas. Kuva: Laura Malmivaara