Heidi Köngäs: Siivet kantapäissä

Porvarillisuuden kahleista näkyville ja vapauteen  

Heidi Köngäs: Siivet kantapäissä. Otava 2021. 363 s.

Ihmiset ovat niin pikkuporvarillisia, että pelkäävät kaikkia, jotka uskaltavat elää. Useimmat käpristyvät varjelemaan sitä, minkä ovat saavuttaneet, ja kun kuuntelen työpaikan naisten juttuja avioliitoistaan, olen onnellinen tästä vapaudestani.

Heidi Köngäksen (s. 1954) uuden romaanin Siivet kantapäissä minäkertoja Marja on töissä Radioteatterissa, "Suomen kuumimmassa työpaikassa". Eletään 1950-lukua, ja teatteriosaston päällikkönä toimii kaikkien jumaloima Olavi Paavolainen.

Työhön pyrkiessään Marja on päättänyt, että hänen välinsä viisissäkymmenissä olevaan Paavolaiseen pysyvät ammatillisina, mutta toisin käy. Pian päälliköllä ja hänen alaisellaan on suhde, vaikka mies on naimisissa eikä Marja ole hänen ainoa rakastajattarensa.

KÖNGÄKSEN BIOFIKTIO perustuu radioteatterissa pitkään kääntäjänä, dramaturgina ja ohjaajana toimineen Marja Rankkalan (1918-2002) elämään. Nuorille sukupolville nimi on vieras, mutta 1950-luvulla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneelle tuttuakin tutumpi erityisesti maanantaikuunnelmien yhteydestä.

Nykynuoriso tuskin edes tunnistaa kuunnelma-sanaa, mutta 1950-luvulla Radiotetteri oli yleisöltään Suomen suurin teatteri ja sen tarjonta todella tasokasta. Ei siis ihme, että näyttelijät hakeutuivat sinne mielellään ja että suomalaiset eturivin kirjailijat kirjoittivat myös kuunnelmatekstejä.

Marja Rankkala oli tehnyt jo kymmenisen vuotta näyttelijän töitä, kun päätti vaihtaa rohkeasti roolia. Haluan tehdä jotain muuta, sillä minähän olen pohjimmiltani kirjoittava ihminen, hän perustelee romaanissa radioon hakeutumistaan. 

Haastatteluissaan Köngäs on kertonut innostuneensa aiheesta saatuaan käyttöönsä Marja Rankkalan kirjallisen jäämistön. Hämmästyttävän työteliäs ja elämänvalinnoissaan uskalias ja itsenäinen nainen ansaitsi tulla nostetuksi näkyviin ja oikealle paikalleen aikansa kulttuurielämässä.

Aineistosta kehkeytyi elämäkerran sijasta romaani mm. sen vuoksi, että Köngäkselle on jo ennestään tuttua kirjoittaa historiallisista henkilöistä fiktiota. Oman romaaninsa ovat saaneet mm.  kirjailijan isoäiti (Sandra, 2017) ja Hertta Kuusinen (Hertta, 2016).

ROMAANIN ALUSSA Marja odottaa pääsyä Paavolaisen työhaastatteluun. Käy heti selväksi, miten osaavasta, innostuneesta ja energisestä ihmisestä on kyse. Kertoja ei valita, vaikka työmäärä radiossa on valtava ja vakivirka antaa odottaa itseään.

Nykyajan termillä Marjaa voi hyvin luonnehtia työnarkomaaniksi. Hän ei ole hetkeäkään pysähdyksissä vaan kiitää hengästyttävää vauhtia paikasta ja tehtävästä toiseen ja silti onnistuu pitämään kaikki langat käsissään.

Sivuilla vilisee kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoisia nimiä: näyttelijöitä, ohjaajia, kirjailijoita ja poliitikkoja. Ystävikseen Marja lukee mm. Ritva Arvelon ja Ilmi Parkkarin. Elegantin Madam Arvelon kanssa hän käy kahviloissa ja kulkee Esplanadilla katseita keräten. Palmgreneilla hän kuuntelee Ilmin huolia Raoulin ja SKP:n tulehtuneista väleistä.

Television nykyviihteellä marinoitua hämmästyttävät radioteatterin 1950- ja 1960-luvun ohjelmistojen laatu ja kansainvälisyys. Jo alkajaisiksi ranskan kielen hallitseva Marja saa työstettäväkseen Pierre Benoît'n  Atlantiksen ja Anatole Francen Punaisen liljan, ja sama taso jatkuu: Anouilh, Sartre, Brecht, Lagerqvist, Huxley... 

Konnunsuon vankilamiljöössä varttuneen Marjan aiemmat kieli- ja näyttelijäopinnot tuottavat tulosta, josta nauttii koko Suomi.

KÖNGÄKSEN MARJA ihastuttaa elävyydellään ja suoruudellaan. Toisaalta hän on päättäväinen oman tiensä kulkija ja toisaalta voimakkaiden tunteidensa vietävissä. Kun hän edelliseen pitkään miessuhteeseensa pettyneenä rakastuu Olavi Paavolaiseen, hän antautuu ehdoitta kaksikasvoisen "Januksensa" tarjoamiin nautintoihin ja hyväksyy yllättävän kevyesti miehen epäluotettavuuden.

Parin kesänvietosta Paavolaisen Keuruun huvilalla Köngäs kirjoittaa niin aistillista, värikästä ja tunnelmaltaan "halun lataamaa" kuvausta, että mieleen nousee väistämättä 1920-luvun Tulenkantajat-piirin vitalismia ja eksotiikkaa ihannoiva elämänasenne. Vuorenkilpien, kurjenmiekkojen, saniaisten ja ruttojuurien keskellä eletään kuin paratiisissa.

Me olemme toistemme vastinparit, toistemme solina, jopa toistemme limaiset sammakonkudut, eikä mikään ole väärin, ei kuvottavaa, sillä kun hän kuorii minut, olen pelkkää käärmeennahkaa.

Paavolainen on kuitenkin jo ohittanut parhaan luovuutensa ja luisumassa alkoholismiin, eikä Marja jaksa loputtomiin hyväksyä hänen toista vakituista suhdettaan Hertta Kuusiseen. Aikaansa edellä elävä, seksuaalista vapauttaan toteuttava ja perheinstituutiota kavahtava, lapsista kieltäytyvä nainen on loppujen lopuksi murheellisen yksinäinen, ja myöhempi rakastuminen nuoreen Jukka Kajavaan, josta romaanissa käytetään nimeä Josef, vaikuttaa suorastaan traagiselta.

Siivotessaan papereitaan vähän ennen kuolemaansa kertoja miettii, miksi hän rakastui kerta toisensa jälkeen miehiin, jotka olivat kaksineuvoisia, kiinnostuneita miehistä ja naisista, pitivät pojasta minussa. Elämänsä suurimmaksi rakkaudeksi hän erosta huolimatta kokee Olavi Paavolaisen, liekehtivän, sammuneen, kaivatun innostajan ja petturin.

ROMAANIN TEMAATTINEN YDIN on mielestäni ajatus kahden kaipuun, vapauden ja rakkauden, yhdistämisen mahdottomuudesta. Viime kädessä ihmissuhteissa on aina tehtävä valintoja, joustettava ja peruutettava tai särettävä ja säryttävä.

Ihmisten käyttäytymistä määrittävät romaanissa myös itsekunkin sotakokemukset. Pitkä suhde ruotsalaisen Pallen kanssa panee Marjan miettimään sodan kokeneissa  suomalaismiehissä - myös Paavolaisessa - piilevää aggressiivisuutta.

Ei niin että sotaa jatkuvasti muisteltaisiin, vaan siksi ettei se ole poistunut heistä. Se putkahtaa aina joskus yllättäen esiin kuin jokin hallitsematon kiukku, täysin varoittamatta, vaikka kesken keskustelun.

Marjan talvisotasotakokemukset lottatöissä Konnunsuolla rajan pinnassa ovat hyytävää luettavaa. Jatkuvat hälytykset ja pommituksen, uupumus, kylmyys, suruviestit ja sodan jaloista pakenevat ihmislaumat koteloivat tunteet ja pakottavat toimimaan kuin kone.

Onko siis ihme, jos sodan jälkeen tekee mieli murtautua vanhoista arvoista ja asenteista, ottaa maailma haltuun pelotta, nauttien ja pikkuporvarillisista puheista piittaamatta. Olla moderni nainen!

NIIN PALJON KUIN itse nautinkin romaanista ja sen minäkertojan äänilajista, en ole kuitenkaan aivan varma sellaisten lukijoiden innostuksesta, joille kirjan henkilöt ja tapahtumaympäristöt ovat vieraita. Biofiktiohan herättää kiinnostusta juuri siksi, että sitä lukiessa mielessä ovat ennestään tavalla tai toisella tutut ihmiset ja heidän elämäntarinansa.

Toisaalta osaava kirjoittaja kyllä huolehtii siitä, että tarina toimii myös ilman faktataustojen tuntemusta. Ja Köngäkseltä löytyy osaamista! 

Heidi Köngäs. Kuva: Jonne Räsänen