Hannu Mäkelä: Lukemisen ilo

Kirjojen rakastajan esseitä

Hannu Mäkelä: Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja. Kirjapaja 2021. 190 s.

Tämän kirjan luonne on sellainen, [että] sitä voi lukea missä tahansa ja missä järjestyksessä tahtoo; jokainen voi rakentaa oman kokonaisuutensa sen mukaan mikä kiinnostaa; jos mikään.

Toimin Hannu Mäkelän ( s. 1943) uuden Lukemisen ilo -teoksen kanssa kirjailijan luvan mukaisesti. Luin esseitä sikin sokin. Joitain ensin vain silmäilin, kiinnostavimpiin syvennyin, ja kohta jo kertasin yhtä ja toista. Esseekokoelmien hienoja puolia ovatkin juuri valinnan ja lukemisjärjestyksen vapaus.

MÄKELÄ ON RYHMITELLYT kokoelmansa esseet viideksi osastoksi. Aloitin kahdesta viimeisimmästä, joissa kirjailija puhuu kirjasta yleensä, esineenä, esittelee kirjallisuuden lajeja ja lukemisen tapoja ja pohtii kirjan kehitystä ja kohtaloa.

Kiinnostukseni herätti B.O.O.K. -niminen essee. Kävi ilmi, että kyse on jo 1960-luvulla Punch-lehdessä julkaistusta artikkelista, jossa Mäkelällekin tuntematon kirjoittaja esitteli kaikki sähköiset tiedontallennuslaitteet päihittävää keksintöä 'Built-in Orderly Organized Knowledge'. Arvaatte varmaan, mistä on kyse. Artikkelin argumenttien ja Mäkelän täydennysten jälkeen olen entistä varmempi, että vaikka kirja olisi kriisissä, sen kuolemaa on turha odotella.

Huolissaan voi ja pitääkin olla lukutaidon rappeutumisesta ja lukemisen vähentymisestä. Äänikirjoilla ei pelasteta lukutaitoa eikä väkivaltaviihteen tehtailulla luetun, saati itsen ja maailman ymmärtämistä. Mäkelän kanssa on helppo olla samaa mieltä.

Herra Huun isänä ja lukemattomien muidenkin lastenkirjojen kirjoittajana Hannu Mäkelälle on tärkeää, että lasten- ja nuortenkirjallisuus voi hyvin. Erityisesti esseisti on huolissaan poikien lukutaidon ja lukuhalujen haipumisesta.

Kirjailija epäilee, voiko pelikonsoleilla kehittää empatiataitojaan, ja muistuttaa lukemisen ja lukemalla oppimisen merkityksestä. Ellei halua käyttää päätään, luopuu demokraattisista oikeuksistaan. Ellei osaa lukea sitä, mikä  kehittää, ihmisen maailmassa on jatkuvasti hänen itsensä kokoinen tyhjä aukko. Haastetta on, mutta Mäkelä on vielä toiveikas.

USEAT ESSEIDEN AIHEISTA ja ajatuksista ovat lukijalle jo ennestään tuttuja ja paljonkin pohdittuja, mutta tärkeää täytyy pitää esillä ja hyvää kannattaa kaupitella, varsinkin kun osaa tehdä sen vakuuttavasti ja persoonallisesti.

Kun Mäkelä kertoo varhaisvuosiensa lukukukokemuksista, mieleeni nousivat hänen Äiti- ja Isä-muistelmansa. Tällä kertaa kirjailija kuitenkin lähestyy lapsuuttaan ja nuoruuttaan lukemisen ja kirjojen näkökulmasta. Esseiden aiheet ja tekstin havainnollisuus ja koskettavuus johdattavat miettimään myös oman lukutaidon vaiheita ja ensimmäisiä kirjallisia elämyksiä.

Miten opin lukemaan? Mitkä kirjat lapsuudesta ovat jääneet mieleeni? Miksihän juuri ne? Mitä kirjoja löytyi kotini kirjahyllystä? Milloin opin käymään kirjastossa? Millainen paikka se minusta oli?

Samantapaiseen omien kokemusten kartoitukseen ajauduin, kun Mäkelä kirjansa kolmannessa osastossa nostaa esiin joitakin elämänsä aikana erityisen merkityksellisiksi kokemiaan kirjailijoita ja kirjoja. Aleksis Kivi ja veljekset, Richard Brautigan ja Taimenenkalastus Amerikassa, Carpelanin Marginalia ja Polttilan Pohjan portit, Haavikko, Tabucchi, Pushkin, Jansson... Heitä riittää.

Sen verran lyhyiksi esittelyt kuitenkin jäävät, että ainakaan "tämä täytyy ehdottomasti lukea / lukea uudelleen" -innon herättämiseen niistä tuskin on. Sellainen vaatisi analyyttisempaa käsittelyä. Mäkelän pyrkimys on toinen.

Kertomalla mielikirjailijoistaan ja kuvaamalla muutamien itselleen tärkeimpien kirjojen löytymistä ja vaikutuksia esseistillä tuntuu olevan tarkoituksena osoittaa, millaisia maailmoja lukevalle ihmiselle ylipäänsä on tarjolla. Eihän tällaisia aarteita kannata sivuuttaa! Ja te kaikki kirjauutuuksien haalijat, muistakaa ihmeessä klassikot! 

KIRJAN HISTORIAAN KESKITTYVÄN toisen osan esseet jäivät lukuprosessissani hännille ehkä siksi, että Irene Vallejon hieno Papyrus-teos oli vielä tuoreessa muistissani ja arvelin Mäkelän puhuvan samoista asioista. Toki hän osittain puhuukin, mutta osastosta löytyy myös muuta.

On esimerkiksi hauska huomata, miten kirjojen rakastaja hankkiutuu aina ja kaikkialla kirjojen äärelle, kirjakauppoihin ja -varastoihin, antikvariaatteihin ja kirjastoihin. Hänellä on koti täynnä kirjoja, mutta yhä hän vain hankkii lisää, jäljittää harvinaisuuksia ja vaalii löytöjään.

Ja lukee ja lukee, sillä jokaisella hyvällä kirjalla on oma äänensä, tapansa kertoa, puhua, laulaa. - - Ei tarvitse muuta kuin kääntää sivua ja astua sisään. Helppoa - ja silti monille yhä vaikeampaa.

Hannu Mäkelän Lukemisen ilon esseet todistavat, että ponnistelu kuitenkin kannattaa sekä yksilötasolla että koko yhteiskuntaa ajatellen. Lukeminen ei ole pakko ja velvollisuus vaan ilo ja mahdollisuus. Hyvä kirja ei päästä sadetta sisään ja voi myös lämmittää kuin puu-uunin kylki. - Taidatkos sen paremmin sanoa!  

Hannu Mäkelä. Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä