Pakopiste. Toim. Hannu-Pekka Björkman & Nina Honkanen

 Koronakevään kirvoittamaa esseistiikkaa 

Hannu-Pekka Björkman & Nina Honkanen (toim.): Pakopiste. Into 2020. 161 s.

Millaisia ovat hetket, joina pysähdymme, kysyy Hannu-Pekka Björkmanin ja Nina Honkasen toimittama esseekokoelma Pakopiste. Koronakevään koettuaan kymmenen kirjoittajaa tarkastelee kysymystä omalta kantiltaan. Osa esseistä on hyvinkin henkilökohtaisia, jotkut kirjoittajista keskittyvät katsomaan, miltä maailma näyttää heidän ympärillään.

Kokoelman toimittajien lisäksi näkemyksiään esittelevät Annina Holmberg, Juha Hurme, Jenni Kirves, Tommi Melender, Antti Nylén, Hannu Raittila, Juha Seppälä ja Helena Sinervo. Kun esseet on kirjoitettu poikkeusoloissa ja suunnilleen samaan aikaan, voisi luulla kirjoitusten olevan hyvinkin samanoloisia, mutta ei.

Kokoelma on kivasti kirjava. Kirjoittajille on annettu tarpeeksi tilaa ja vapauksia ilmaista tuntojaan ja käsityksiään, ja lukijan ilo on tutustua kirjoituksiin juuri siinä järjestyksessä, kuin haluaa.

PAKOPISTE ELI KATOAMISPISTE tarkoittaa perspektiiviopissa kohtaa, jossa katsojasta poispäin menevät viivat kohtaavat ja pysähtyvät. Kokoelmassa - niin kuin elämässäkin - pysäyttävät hetket liittyvät monesti kuolemaan tai kuolemanvaaraan.

Nina Honkanen on sairaalassa kuolemaa lähestyvän äitinsä vuoteen äärellä. Koronaa ensimmäisten joukossa sairastava Annina Holmberg muistelee kuolleita vanhempiaan Ritva ja Kalle Holmbergia. Hannu-Pekka Björkman käy itse lähellä kuolemaa. Antti Nylénin essee sivuaa kuollutta sukulaismiestä.

Kuolemateeman läsnäolo ei tunnu silti painostavalta, lähinnä se panee miettimään. Miten on minun ihmissuhteitteni laita? Mitä ainainen kiire ja itsen toteuttaminen saavat aikaan ympäristössäni? Pitäisikö nyt viimeistään korjata suuntaa? Työn ylenmääräinen tekeminen herättää esseisteissä lisää kysymyksiä.

Hannu-Pekka Björkmanin esseen nimi "Työn sankari" on sarkastinen. Björkmanin tahti on hektinen sekä näyttämöllä että tekstissä. Kirjallisuuslainat ja otteet näytelmistä tehostavat esseen sanottavaa. Björkman päättää vauhdikkaan uupumiskuvauksensa Danten säkeisiin: Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy.

ANTTI NYLÉN JA JUHA SEPPÄLÄ liikkuvat esseissään yleisemmällä tasolla.

Nylén miettii ensin itse pysähtymiskokemusta: Kun kuullaan tai tapahtuu jotakin pysähdyttävää, mitä silloin lakataan tekemästä? Mikä pysähtyy? Pysähtyjän itsetutkiskelu jatkuu: Oliko koko normaalielämämme väärin? Emmekö tee oikeita asioita? Olemmeko erehtyneet? // Ja mihin me nyt - kun olemme saaneet tietää - käyttäisimme voimamme ja aikamme?

Hyvä essee ei päästä lukijaa liian helpolla, se haastaa ja pakottaa ajattelemaan. Juha Seppälällä on sama moodi kuin Nylénillä, kun hän tarjoilee tylyjä huomioita maailman nykytilasta ja tulevaisuudennäkymistä.

Ammattikirjailijan yksinäistä elämää koronaeristys ei juurikaan muuta, mutta maailmanlaajuisesti vaihtoehtoiselle elämäntavalle olisi nyt hyvä tilaisuus, kun ihmiskunta uhkaa kuolla ilmastonmuutokseen, zoonooseihin tai nälkään ja niistä aiheutuviin sotiin.

Optimistiksi Seppälästä ei kuitenkaan ole. Defoeta lainaten hän arvelee entisen menon pian jatkuvan. Tuskin tätäkään kokoelmaa olisi koottu ilman vakaumusta, että rajoitusten ja uhan aika oli vain pikkuinen huili, tilaisuus akkujen lataamiseen ja henkiseen sublimaatioon, kirjoittaa Seppälä tyylilleen uskollisena.

MAAILMAN NYKYTILAA LUOTAA napakassa esseessään myös Helena Sinervo. Hän peräänkuuluttaa yksinkertaisempaa, luontoa säästävää elämää senkin uhalla, että hänet leimataan menneeseen haikailijaksi.

Supermarketiksi muuttuneessa arjessani haluaisin kerätä ostoskärryihini vain niitä asioita, jotka ovat minulle hyväksi, kirjoittaa Sinervo ja panee samalla miettimään, olemmeko jo peruuttamatta sokeutuneet sille, mikä on meille oikeasti ja kestävästi hyväksi.

Taiteilijoina kirjoittajat ovat yksimielisiä ainakin taiteen hyväätekevyydestä.

Erinomaisen esimerkin siitä tarjoaa Tommi Melenderin henkilökohtainen pysähtymiskokemus Edward Hopperin kuuluisan Nighthawks-maalauksen äärellä. Melender vertaa tätä ensimmäistä taiteesta vaikuttumisen hetkeään löytöön, jollaista ei tiennyt olleen olemassakaan. Maailman kylkeen puhkeaa ikkuna, josta näkee vilahduksen universumin salaisuuksista.

KOKOELMAN EHKÄ PERSOONALLISIMMAT "esseet" ovat Juha Hurmeen ja Hannu Raittilan vinolla huumorilla höystetyt tekstit. Hannu Raittilan kolmen miehen autoseikkailua pitkin ja poikin pohjoista Suomea luen novellina, ja Juha Hurme on nimennyt henkisen romahduksensa jälkiselvittelyn monodraamaksi.

Molempien tekstien näyttämöt ja pysähtymispisteet jääkööt tässä tarkemmin kertomatta, mutta sen voin vakuuttaa, että originellia on ja nauraa saa vakavillekin asioille.

Suosikkiesseekseni taitaisin valita kuitenkin esseen, jossa vertaillaan pandemian ja sodan aiheuttamaa kriisiä ja tarkastellaan niiden vaikutuksia suomalaisten käyttäytymiseen.

Sota- ja jälleenrakennusaikaan perehtynyt historioitsija Jenni Kirves tekee havaintojaan tutkijan objektiivisuudella mutta esittelee niitä hauskasti ja havainnollisesti. Pandemian jälkeisestä jälleenrakennusvaiheesta lukisin mielelläni samantyylistä vertailua.