8. elokuuta 2020
Herman Koch: Suomen päivät (Finse dagen, 2020). Suom. Antero Helasvuo. Siltala 2020. 328 s.
Herman Koch: Suomen päivät
Amsterdamista Lieksaan surua pakoon
Herman Koch: Suomen päivät (Finse dagen, 2020). Suom. Antero Helasvuo. Siltala 2020. 328 s.
Miten suomalaiset ja alankomaalaiset eroavat toisistaan? Suomalaisissa kaikki oli pyöreämpää ja leveämpää, heidän silmänsä olivat taaempana kasvoissa, usein näytti siltä kuin heidän täytyisi kurkkia pyöreitten poskiensa takaa, aivan kuin he luuraisivat harjanteen tai hiekkasärkän takana.
Tällaisia havaintoja suomalaisista tekee 19-vuotias amsterdamilainen nuorukainen 1970-luvulla pohjoiskarjalaisen kyläkoulun tansseissa. Lainaus on hollantilaisen Herman Kochin (s.1953) viimeisimmästä teoksesta Suomen päivät.
Kochilta on aiemmin suomennettu jo neljä romaania: Illallinen (2012), Lääkäri (2013), Naapuri (2015) ja Pormestari (2017). Jostain syystä ne ovat menneet minulta ohi. Tuorein Koch-suomennos kiinnitti tietysti huomioni nimellään: ahaa, saan taas katsella kotimaatani ulkopuolisen silmin!
Tällaisia havaintoja suomalaisista tekee 19-vuotias amsterdamilainen nuorukainen 1970-luvulla pohjoiskarjalaisen kyläkoulun tansseissa. Lainaus on hollantilaisen Herman Kochin (s.1953) viimeisimmästä teoksesta Suomen päivät.
Kochilta on aiemmin suomennettu jo neljä romaania: Illallinen (2012), Lääkäri (2013), Naapuri (2015) ja Pormestari (2017). Jostain syystä ne ovat menneet minulta ohi. Tuorein Koch-suomennos kiinnitti tietysti huomioni nimellään: ahaa, saan taas katsella kotimaatani ulkopuolisen silmin!
Aivan niin ei kuitenkaan käynyt, sillä vaikka romaanin alkupuolella on herkullisia kohtauksia suomalaisesta puurtamisesta, puhumattomuudesta ja pontikanjuonnista, Suomen päivät ei varsinaisesti tarkastele Suomea. Pohjois-Karjala ja tarkasti ottaen Lieksa ovat siinä pakopaikka, johon vastikään koulunsa päättänyt Herman Koch hankkiutuu miettimään elämänsä suuntaa. Suomessa vietetty aika jää vain yhdeksi vaiheeksi päähenkilön elämässä, kun romaani alkaa perata Hermanin nuoruusvuosia ja hänen ydintraumaansa.
Teos vaikuttaa omaelämäkerralliselta, ja romaanin lopussa kertoja ilmoittaakin sen sellaiseksi mutta varoittaa silti uskomasta kaikkea. Haastattelija - - voisi esimerkiksi kysyä, mitkä osat tästä kirjasta eivät ole omaelämäkerrallisia. Ja minä vuorostani voisin vastata " ei sillä ole mitään väliä". Parasta siis lukea kirjaa nuoren miehen kasvutarinana ja kuvauksena hollantilaisperheestä, jossa kaikki ei ollut ihan miltä näytti.
JO SE, ETTÄ nuori Herman päättää lähteä rengiksi pikkupaikkakunnalle itäiseen Suomeen, kertoo jotain oleellista hänen tilanteestaan ja asenteestaan. Kauaksi kotoa ja kaikista tutuista! Mahdollisimman outoon paikkaan! Eristyksiin!
Hermanin äiti on kuollut hiljattain, ja elämä isän kanssa on väkinäistä ja tukalaa. Isällä on jo äidin eläessä ollut vakinainen naisystävä, ja pojan sympatiat ovat olleet varauksetta äidin puolella. Yksi syy häipyä on halu panna hanttiin isälle ja jarrutella ainakin toistaiseksi isän pojalleen kaavailemia yliopisto-opintoja. Osuutensa päätöksessä on toki myös kavereilla, joille on mukava esittää välinpitämätöntä ja omaperäistä.
Reuhtomisen pohjimmainen syy on kuitenkin syvä suru äidin menettämisestä. Kun pojalle on jo 13-vuotiaana selvinnyt hänen vanhempiensa liiton luonne, murheellisesta äidistä on tullut hänelle tavallistakin tärkeämpi. Lähtö Suomeen ei siis ole vain irtiotto raivostuttavasta isästä, vaan outo maa, kansa ja kieli tarjoavat mahdollisuuden tehdä yksin ja rauhassa surutyötään.
Vaikea sanoa, onko Lieksa oikea paikka hoitaa vihaa ja vammojaan, mutta niin vain käy, että vaitonainen isäntäväki ja traktori, aura ja moottorisaha saavat ainakin jotain aikaan, ja sympaattinen rakkausepisodi auttaa sekin nuorta miestä hänen äiti-ikävässään.
Kun Herman romaanin lopussa palaa nykyhetkessä nuoruutensa karjalaismaisemiin, näkymät ovat toki muuttuneet, mutta muistot Suomen päivistä ovat myönteisiä, haikeita ja jälkikäteen myös humoristisia.
ROMAANIN RAKENNETTA vierastin. Lieksa-vaiheen jälkeen Suomi unohtuu sen verran pitkäksi aikaa, että mieleen nousi ajatus kirjan nimestä lähinnä markkinointikeinona. Kirjailija kyllä umpeuttaa tarinansa, mutta rakentelun jälki näkyy.
Tiukan jännitteen puuttuessa kirjaa alkaa pian lukea lähinnä muisteluna ja kirjailijan nuoruusvuosien jälkikartoituksena. Kasvukertomusta pilkkovat kuvaukset kirjailijan Helsinki-vierailusta vuonna 2012 tuntuvat välillä turhalta painolastilta, vaikka kirjan taitava henkilökuvaus kantaakin vaivatta vähemmän kiinnostavien kohtausten yli.
Nuoren ja vielä aikuisenkin Hermanin öykkäröinnin uskoo todeksi ja sitä ymmärtää hyvin hänen elämänvaiheitaan ajatellen. Vaikeudet, pettymykset ja vihaisuus ovat itsensä kaltoin kohdelluksi tuntevan nuoren hallittavissa ylimielisyydellä, juopottelulla ja piittaamattomuudella, ja tavaksi käyneistä selviytymiskeinoista on vaikea oppia kokonaan pois myöhemminkään.
Ajoittain kertojan käytös vaikuttaa melkein itsetuhoiselta. Viisitoistavuotiaana Baltimoressa koettu pelottava välikohtaus on kuin alkusoitto nuorukaisen koko elämää leimaavalle tyhmänrohkealle riskienotolle. Kirjassa on kohtauksia, joissa Herman näyttää oikein hakemalla hakevan läheltä piti -tilanteita mm. moottoripyörineen.
SYYLLISYYTTÄ potevan isän lepsua sovittelevuutta Koch kuvaa yhtä osuvasti kuin kertojansa paukapäistä uhittelua, ja kiinnostava hahmo on myös isän rakastajatar. Herman pitää äidin syrjäyttänyttä leskirouvaa vanhana, rumasti pukeutuvana ja halveksittavana tätinä, kunnes suostuu tutustumaan häneen ja näkee hänet uudessa valossa.
Mainiota isän naisystävässä on tämän tarinat tuttavuuksistaan erilaisten kuuluisuuksien kanssa. Naisen kuollessa muistelut osoittautuvat sepitetyiksi, mutta entä sitten? "Ei sillä ole mitään väliä", niinhän kertoja puolustelee omaakin epäluotettavuuttaan. Pääasia on, että juttu toimii, tuli se sitten muistista tai mielikuvituksesta.
Kun Koch kirjan loppupuolella miettii kirjoittamisen ja muistin vuorovaikutusta, hän havainnollistaa kirjoittamista muistin herättelijänä hienolla kielikuvalla: Muisti on jäätynyt vuoristojärvi, johon tehdään avanto. Siitä avannosta ongitaan sitten kaloja toisensa perään. Joka ei tee avantoa ei saa saalistakaan.
Niinpä. Ja lisäksi kuva sopii hyvin myös kirjoihin ja lukemiseen.
Teos vaikuttaa omaelämäkerralliselta, ja romaanin lopussa kertoja ilmoittaakin sen sellaiseksi mutta varoittaa silti uskomasta kaikkea. Haastattelija - - voisi esimerkiksi kysyä, mitkä osat tästä kirjasta eivät ole omaelämäkerrallisia. Ja minä vuorostani voisin vastata " ei sillä ole mitään väliä". Parasta siis lukea kirjaa nuoren miehen kasvutarinana ja kuvauksena hollantilaisperheestä, jossa kaikki ei ollut ihan miltä näytti.
JO SE, ETTÄ nuori Herman päättää lähteä rengiksi pikkupaikkakunnalle itäiseen Suomeen, kertoo jotain oleellista hänen tilanteestaan ja asenteestaan. Kauaksi kotoa ja kaikista tutuista! Mahdollisimman outoon paikkaan! Eristyksiin!
Hermanin äiti on kuollut hiljattain, ja elämä isän kanssa on väkinäistä ja tukalaa. Isällä on jo äidin eläessä ollut vakinainen naisystävä, ja pojan sympatiat ovat olleet varauksetta äidin puolella. Yksi syy häipyä on halu panna hanttiin isälle ja jarrutella ainakin toistaiseksi isän pojalleen kaavailemia yliopisto-opintoja. Osuutensa päätöksessä on toki myös kavereilla, joille on mukava esittää välinpitämätöntä ja omaperäistä.
Reuhtomisen pohjimmainen syy on kuitenkin syvä suru äidin menettämisestä. Kun pojalle on jo 13-vuotiaana selvinnyt hänen vanhempiensa liiton luonne, murheellisesta äidistä on tullut hänelle tavallistakin tärkeämpi. Lähtö Suomeen ei siis ole vain irtiotto raivostuttavasta isästä, vaan outo maa, kansa ja kieli tarjoavat mahdollisuuden tehdä yksin ja rauhassa surutyötään.
Vaikea sanoa, onko Lieksa oikea paikka hoitaa vihaa ja vammojaan, mutta niin vain käy, että vaitonainen isäntäväki ja traktori, aura ja moottorisaha saavat ainakin jotain aikaan, ja sympaattinen rakkausepisodi auttaa sekin nuorta miestä hänen äiti-ikävässään.
Kun Herman romaanin lopussa palaa nykyhetkessä nuoruutensa karjalaismaisemiin, näkymät ovat toki muuttuneet, mutta muistot Suomen päivistä ovat myönteisiä, haikeita ja jälkikäteen myös humoristisia.
ROMAANIN RAKENNETTA vierastin. Lieksa-vaiheen jälkeen Suomi unohtuu sen verran pitkäksi aikaa, että mieleen nousi ajatus kirjan nimestä lähinnä markkinointikeinona. Kirjailija kyllä umpeuttaa tarinansa, mutta rakentelun jälki näkyy.
Tiukan jännitteen puuttuessa kirjaa alkaa pian lukea lähinnä muisteluna ja kirjailijan nuoruusvuosien jälkikartoituksena. Kasvukertomusta pilkkovat kuvaukset kirjailijan Helsinki-vierailusta vuonna 2012 tuntuvat välillä turhalta painolastilta, vaikka kirjan taitava henkilökuvaus kantaakin vaivatta vähemmän kiinnostavien kohtausten yli.
Nuoren ja vielä aikuisenkin Hermanin öykkäröinnin uskoo todeksi ja sitä ymmärtää hyvin hänen elämänvaiheitaan ajatellen. Vaikeudet, pettymykset ja vihaisuus ovat itsensä kaltoin kohdelluksi tuntevan nuoren hallittavissa ylimielisyydellä, juopottelulla ja piittaamattomuudella, ja tavaksi käyneistä selviytymiskeinoista on vaikea oppia kokonaan pois myöhemminkään.
Ajoittain kertojan käytös vaikuttaa melkein itsetuhoiselta. Viisitoistavuotiaana Baltimoressa koettu pelottava välikohtaus on kuin alkusoitto nuorukaisen koko elämää leimaavalle tyhmänrohkealle riskienotolle. Kirjassa on kohtauksia, joissa Herman näyttää oikein hakemalla hakevan läheltä piti -tilanteita mm. moottoripyörineen.
SYYLLISYYTTÄ potevan isän lepsua sovittelevuutta Koch kuvaa yhtä osuvasti kuin kertojansa paukapäistä uhittelua, ja kiinnostava hahmo on myös isän rakastajatar. Herman pitää äidin syrjäyttänyttä leskirouvaa vanhana, rumasti pukeutuvana ja halveksittavana tätinä, kunnes suostuu tutustumaan häneen ja näkee hänet uudessa valossa.
Mainiota isän naisystävässä on tämän tarinat tuttavuuksistaan erilaisten kuuluisuuksien kanssa. Naisen kuollessa muistelut osoittautuvat sepitetyiksi, mutta entä sitten? "Ei sillä ole mitään väliä", niinhän kertoja puolustelee omaakin epäluotettavuuttaan. Pääasia on, että juttu toimii, tuli se sitten muistista tai mielikuvituksesta.
Kun Koch kirjan loppupuolella miettii kirjoittamisen ja muistin vuorovaikutusta, hän havainnollistaa kirjoittamista muistin herättelijänä hienolla kielikuvalla: Muisti on jäätynyt vuoristojärvi, johon tehdään avanto. Siitä avannosta ongitaan sitten kaloja toisensa perään. Joka ei tee avantoa ei saa saalistakaan.
Niinpä. Ja lisäksi kuva sopii hyvin myös kirjoihin ja lukemiseen.
 |
| Herman Koch. Kuva: Maarten Koois |
Kommentit
Lähetä kommentti