26. elokuuta 2020
Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. Vaellusromaani. WSOY 2020. 351 s.
Huonomaineinen yksinhuoltaja Veera on saman kylän naisia kuin Irene, Siiri kemiläinen saksanopettaja. Sairaanhoitaja Aili on viisikon vanhin ja lapsuudenkodissaan äidittömiä sisaruksiaan hoitanut Katri vasta alta kahdenkymmenen.
Saksalaisten avuksi ja mukaan hankkiutuneiden naisten ainoina motiiveina eivät suinkaan olleet vain seikkailunhalu ja rakkaudennälkä. Romaani näyttää, miten eri syistä ja tarpeista nousivat naisten päätökset lähteä kokeiksi, pyykkäreiksi, kirjureiksi ja sairaanhoitajiksi aseveljille. Paluumatkalla jokainen heistä on kuitenkin pelkkä tyskertøs, saksalaisten huora, ja sen häpeän kanssa heidän on kohdattava kotipitäjänsä ihmiset.
Kinnunen ei kirjoita romaaninsa naisista toisiaan pyyteettömästi tukevia ja auttavia sankareita, joista ankara erämaavaellus tekee loppuelämän ystäviä. Päinvastoin. Naiset joutuvat vaeltaessaan tekemään monia vaikeita valintoja ja pitävät vielä erotessaankin toisiinsa etäisyyttä. Parempi pysytellä vastakin hiljaa kyseenalaisesta kohtalotoveruudesta.
VAIKKA ROMAANI VETOAA voimakkaasti tunteisiin, kirjailija pyrkii pysyttelemään ennen kaikkea tarkkailijana. Kinnunen on halveksittujensa asialla mutta ei maalailemassa heidän tuskaansa vaan antamassa vaiennetuille äänen. Romaani asettaa useaan otteeseen rinnatusten miesten ja naisten valinnat ja kohtelun ja pakottaa näin itse kunkin meistä punnitsemaan asenteitaan ja tuomioitaan.
Irene miettii: Kuinkahan moni nainen oli lähtenyt Norjaan samasta syystä kuin miehet ennen Amerikkaan: parempaa elämää etsimään? Ja naisten katsellessa Rovaniemellä nuoren saksalaiselle lapsen saaneen naisen häpäisyä Siiri tokaisee: Olihan niitä Saksan mukana suomalaisia sotilaitakin. Kävelytetäänkö niitäkin pitkin kaupunkeja?
Sodan jättämistä traumoista on kirjoitettu paljolti keskittyen miesten kokemuksiin. Kinnusen romaanissa silpoutuneet ruumiit ja kuolevat sotilaat kummittelevat myös naisten mielissä, eikä naisten syyllisyyden taakka ole yhtään miesten taakkaa kevyempi.
Jokainen poltettu talo ja räjäytetty silta muistuttaa kotiin tarpojaa siitä, missä määrin hänen oma toimintansa oli edistänyt tuhoa, ja matkan edetessä ajatukset tulevasta vastaanotosta synkkenevät synkkenemistään. Tarpeetonta oli selittää tehneensä töitä, turha kertoa yrittäneensä vain tienata elantoa, sillä huorina heitä silti pidettäisiin. He tiesivät muuttuneensa ongelmaksi, ihmisiksi joita ei kaivattu takaisin.
PIDÄN KINNUSEN TAVASTA kirjoittaa väljää, sopivasti aukkoista tekstiä. Kun asioita ei lyödä lukkoon, tarina jatkaa elämäänsä rivien ulkopuolella. Vain Veeran ja Irenen Kinnunen saattelee pitkältä matkalta kotiovelle (ja Neljäntienristeykseen) saakka, mutta jättää heidänkin tulevaisuutensa miellyttävän luonnosmaisiksi, ja samanlaista liikkumatilaa on tarjolla romaanin henkilökuvissa.
Erityisesti Irenessä on loppuun asti kiinnostavaa arvoituksellisuutta. Hän ei oikein itsekään ymmärrä itseään ja valintojaan. Onnellisimmillaan Irene on tuntiessaan olevansa yhtä luonnon kanssa tai päästessään tovereineen yllättäen saunan lämpöön. Irenestä tuntui, että kerrankin hänen oli hyvä olla, juuri nyt ja juuri tässä paikassa.
Irenen kohtalon voi nähdä myös traagisena, mutta toisaalta hänessä ja Siirissä on samanlaista rohkeutta ottaa elämä omiin käsiinsä ja tehdä siitä omannäköisensä. Molemmille matka Norjaan ja takaisin oli matka itsensä löytämiseen.
VAELLUSROMAANISSA LUONTO on tietysti vahvasti läsnä joka käänteessä, ja Kinnunen luo ja annostelee luontokuviaan taitavasti.
Väsyneelle, resuiselle ja nälkiintyneelle naisjoukolle luonto on useimmiten ankara ja säälimätön; pohjoisen keväässä on kitsaasti suojaa ja ravintoa. Mutta realismin vastapainoksi Kinnusella on tarjota myös kohtauksia, joissa luonto ei ole vastus ja vihollinen vaan ahdistuneen ja uupuneen kannattelija ja hellä syli kuolemanväsyneelle vaeltajalle.
Aili ei enää tehnyt eroa itsensä ja metsän välillä, vaan kaikki oli samaa sykkivää elämää. Hän eli pientareen havunneulasten kärjissä ja puolukanvarsien lehdissä. Hänen hengityksensä humisi honkien latvustoissa ja sydän hakkasi tikkana lahokannosta toukkia. - - Puiden juuret kasvoivat hänen sisäänsä, levittäytyivät hänen kylkiluikseen ja selkärangakseen. Hänen päänsä oli sammalta ja variksenmarjan varpua, sormensa kuivia oksia. - - Välistä Kinnunen kirjoittaa lujimmankin lukijan silmät kosteiksi.
Tommi Kinnusen taiten rakennettu ja puhuttelevasti kerrottu Ei kertonut katuvansa kuuluu ehdoitta kirjasyksyn "pakkoromaanien" joukkoon.
Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa
Kelvottomien korpivaellus
Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. Vaellusromaani. WSOY 2020. 351 s.
Tommi Kinnunen (s. 1973) on omistanut neljännen romaaninsa Ei kertonut katuvansa "heille, joille hiljaisuus on helpoin tie". Romaaniensa Neljäntienristeys (2014), Lopotti (2016) ja Pintti (2018) jälkeen Kinnunen on tarttunut aiheeseen, josta on mieluummin vaiettu. Hän kirjoittaa saksalaisten sotilaiden mukaan lähteneistä suomalaisnaisista, jotka sodan päätyttyä joutuivat palaamaan takaisin kotiseudulleen.
Runsaasti kiitosta keränneiden teosten kirjoittajalta odottaa tietysti paljon, eikä tälläkään kerralla tarvitse pettyä, vaikka alussa menee aikansa, ennen kuin pääsee toden teolla mukaan vaitonaisten naisten taivallukseen läpi Lapin erämaiden. Vaellusromaaniksi luonnehditussa kirjassa ei ulkoisesti tapahdu paljoakaan - dramaattisimmat kohtaukset ovat romaanin loppupuolella -, mutta naisten päänsisäinen matkanteko on sitäkin mielenkiintoisempi.
ROMAANI LÄHTEE LIIKKEELLE toukokuulta 1945. Narvikin satamassa värjöttelee joukko naisia katselemassa, kun saksalaissotilaat nousevat laivaan lähteäkseen takaisin kotimaahansa puolustamaan sitä, mikä vielä on puolustettavissa. Pohjoisessa sota on lopussa, Lappi ja Ruija evakuoitu ja poltettu, eikä entisellä aseveljellä ole enää käyttöä suomalaisnaisille.
Naiset joutuvat ensin norjalaiselle vankileirille, mutta kun näitä keropäiksi ajeltuja ja kelvottomiksi leimattuja ryhdytään siirtämään sieltä muualle, yllättäen yksi kuorma-autoista tyhjentää lastinsa Suomi-neidon kädelle. Kävelkää sinne, mistä tulittekin.
Romaanin keskushenkilöksi nouseva keski-ikäinen kuusamolainen urkurin vaimo Irene mittailee paluumatkalle hankkiutuvaa jonoa miettien: Tuollaiseksi hän oli lapsena kuvitellut Raamatun tarinan juutalaisten erämaavaelluksen: jonossa kävelevä kansa kulkemassa pitkin soramaahan poljettua tietä, odottamassa saapuvansa jonnekin, josta eivät tarkkaan mitään tienneet.
Katkelmassa kiteytyy yksi romaanin perusajatuksista: vanha maailma on hävinnyt olemattomiin, ja tulevaisuus on arvaamattomissa. Kuvitelmat paluusta entiseen ja unelmat uudesta alusta tuntuvat toivottoman hatarilta.
ALUKSI MATKAA TEKEE isompi ja epämääräisempi joukko, josta yksilöitä erottuu lähinnä jonkin ulkoisen seikan perusteella. Vasta kun useimmat ennen pitkää väsyvät ja jäävät odottamaan löytymistään, viidestä sitkeimmästä jatkajasta alkaa kuoriutua erilaisia ja -taustaisia yksilöitä.
Huonomaineinen yksinhuoltaja Veera on saman kylän naisia kuin Irene, Siiri kemiläinen saksanopettaja. Sairaanhoitaja Aili on viisikon vanhin ja lapsuudenkodissaan äidittömiä sisaruksiaan hoitanut Katri vasta alta kahdenkymmenen.
Saksalaisten avuksi ja mukaan hankkiutuneiden naisten ainoina motiiveina eivät suinkaan olleet vain seikkailunhalu ja rakkaudennälkä. Romaani näyttää, miten eri syistä ja tarpeista nousivat naisten päätökset lähteä kokeiksi, pyykkäreiksi, kirjureiksi ja sairaanhoitajiksi aseveljille. Paluumatkalla jokainen heistä on kuitenkin pelkkä tyskertøs, saksalaisten huora, ja sen häpeän kanssa heidän on kohdattava kotipitäjänsä ihmiset.
Kinnunen ei kirjoita romaaninsa naisista toisiaan pyyteettömästi tukevia ja auttavia sankareita, joista ankara erämaavaellus tekee loppuelämän ystäviä. Päinvastoin. Naiset joutuvat vaeltaessaan tekemään monia vaikeita valintoja ja pitävät vielä erotessaankin toisiinsa etäisyyttä. Parempi pysytellä vastakin hiljaa kyseenalaisesta kohtalotoveruudesta.
VAIKKA ROMAANI VETOAA voimakkaasti tunteisiin, kirjailija pyrkii pysyttelemään ennen kaikkea tarkkailijana. Kinnunen on halveksittujensa asialla mutta ei maalailemassa heidän tuskaansa vaan antamassa vaiennetuille äänen. Romaani asettaa useaan otteeseen rinnatusten miesten ja naisten valinnat ja kohtelun ja pakottaa näin itse kunkin meistä punnitsemaan asenteitaan ja tuomioitaan.
Irene miettii: Kuinkahan moni nainen oli lähtenyt Norjaan samasta syystä kuin miehet ennen Amerikkaan: parempaa elämää etsimään? Ja naisten katsellessa Rovaniemellä nuoren saksalaiselle lapsen saaneen naisen häpäisyä Siiri tokaisee: Olihan niitä Saksan mukana suomalaisia sotilaitakin. Kävelytetäänkö niitäkin pitkin kaupunkeja?
Sodan jättämistä traumoista on kirjoitettu paljolti keskittyen miesten kokemuksiin. Kinnusen romaanissa silpoutuneet ruumiit ja kuolevat sotilaat kummittelevat myös naisten mielissä, eikä naisten syyllisyyden taakka ole yhtään miesten taakkaa kevyempi.
Jokainen poltettu talo ja räjäytetty silta muistuttaa kotiin tarpojaa siitä, missä määrin hänen oma toimintansa oli edistänyt tuhoa, ja matkan edetessä ajatukset tulevasta vastaanotosta synkkenevät synkkenemistään. Tarpeetonta oli selittää tehneensä töitä, turha kertoa yrittäneensä vain tienata elantoa, sillä huorina heitä silti pidettäisiin. He tiesivät muuttuneensa ongelmaksi, ihmisiksi joita ei kaivattu takaisin.
PIDÄN KINNUSEN TAVASTA kirjoittaa väljää, sopivasti aukkoista tekstiä. Kun asioita ei lyödä lukkoon, tarina jatkaa elämäänsä rivien ulkopuolella. Vain Veeran ja Irenen Kinnunen saattelee pitkältä matkalta kotiovelle (ja Neljäntienristeykseen) saakka, mutta jättää heidänkin tulevaisuutensa miellyttävän luonnosmaisiksi, ja samanlaista liikkumatilaa on tarjolla romaanin henkilökuvissa.
Erityisesti Irenessä on loppuun asti kiinnostavaa arvoituksellisuutta. Hän ei oikein itsekään ymmärrä itseään ja valintojaan. Onnellisimmillaan Irene on tuntiessaan olevansa yhtä luonnon kanssa tai päästessään tovereineen yllättäen saunan lämpöön. Irenestä tuntui, että kerrankin hänen oli hyvä olla, juuri nyt ja juuri tässä paikassa.
Irenen kohtalon voi nähdä myös traagisena, mutta toisaalta hänessä ja Siirissä on samanlaista rohkeutta ottaa elämä omiin käsiinsä ja tehdä siitä omannäköisensä. Molemmille matka Norjaan ja takaisin oli matka itsensä löytämiseen.
VAELLUSROMAANISSA LUONTO on tietysti vahvasti läsnä joka käänteessä, ja Kinnunen luo ja annostelee luontokuviaan taitavasti.
Väsyneelle, resuiselle ja nälkiintyneelle naisjoukolle luonto on useimmiten ankara ja säälimätön; pohjoisen keväässä on kitsaasti suojaa ja ravintoa. Mutta realismin vastapainoksi Kinnusella on tarjota myös kohtauksia, joissa luonto ei ole vastus ja vihollinen vaan ahdistuneen ja uupuneen kannattelija ja hellä syli kuolemanväsyneelle vaeltajalle.
Aili ei enää tehnyt eroa itsensä ja metsän välillä, vaan kaikki oli samaa sykkivää elämää. Hän eli pientareen havunneulasten kärjissä ja puolukanvarsien lehdissä. Hänen hengityksensä humisi honkien latvustoissa ja sydän hakkasi tikkana lahokannosta toukkia. - - Puiden juuret kasvoivat hänen sisäänsä, levittäytyivät hänen kylkiluikseen ja selkärangakseen. Hänen päänsä oli sammalta ja variksenmarjan varpua, sormensa kuivia oksia. - - Välistä Kinnunen kirjoittaa lujimmankin lukijan silmät kosteiksi.
 |
| Tommi Kinnunen. Kuva: Joonas Brandt |
Kommentit
Lähetä kommentti