Steinbeckin klassikkoromaani järkyttää edelleen
John Steinbeck: Vihan hedelmät (The Grapes of Wrath, 1939). Suom. Raimo Salminen. Tammi 2016. 629 s.
Kun Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1962 saaneen John Steinbeckin (1902-1968) romaani Vihan hedelmät ilmestyi Yhdysvalloissa 1939, se nousi vuoden myydyimmäksi kaunokirjaksi. Suuresta lamasta kertovalle romaanille oli selvä sosiaalinen tilaus, mutta myyntiä edisti varmaan myös se, että romaania vastustettiin näkyvästi.
Teoksen kappaleita poltettiin julkisesti, ja kirjailijaa kutsuttiin valehtelijaksi: Amerikka ei ollut sellainen, jollaiseksi Steinbeck se romaanissaan kuvasi! Jyrkimpiä vastustajia ei hiljentänyt edes Nobelin palkinto: ymmärtämättömät ruotsalaiset palkitsivat kelvottoman kirjailijan!
Suomeksi Vihan hedelmät ilmestyi ensimmäisen kerran 1944 Alex Matsonin kääntämänä. Uusin käännös vuodelta 2016 on Raimo Salmisen tekemä. En tunne vanhempaa suomennosta, mutta uusimmasta ainakin on helppo antaa täysi tunnustus ja sydämellinen kiitos.
Uuden käännöksen ohella minut houkutteli Steinbeckin klassikkoromaanin ääreen vastikään televisiossa esitetty tuore ranskalaisdokumentti romaanin synnystä ja sen tapahtumien taustoista (Vihan hedelmät, kuvaus Amerikasta, 2019), ja kirjaan tarttuessa mielessäni risteilivät myös unohtumattomat kohtaukset John Fordin Vihan hedelmät -elokuvasta vuodelta 1940.
Aika pian kirja kuitenkin alkoi viedä vaikuttavuudessa voiton elokuvasta, vaikka jopa Steinbeckin on sanottu pitäneen filmiversiota kirjaansa parempana.
Aika pian kirja kuitenkin alkoi viedä vaikuttavuudessa voiton elokuvasta, vaikka jopa Steinbeckin on sanottu pitäneen filmiversiota kirjaansa parempana.
JO ROMAANIN alun kuivuuden kuvaus panee haukkomaan henkeä, ja kuin vastaparina sille Steinbeck sijoittaa tarinansa loppuun sellaisen vedenpaisumuksen, etten muista sen veroista lukeneeni. Yksi keskeisistä aiheista onkin ihmisen luontosuhde ja sen muuttuminen.
Oklahomassa asuva Joadien vuokraviljelijäperhe joutuu lähtemään kodistaan, kun vääränlainen maankäyttö, pölymyrskyt ja kuivuus tuhoavat sadot ja koneet syrjäyttävät ihmistyövoiman. Häätö katkaisee perheen sukupolvisen suhteen maahan, ja Joadit joutuvat liittymään valtatien 66 kymmenientuhansien länteen matkaavien kodittomien ja työttömien autosaattueeseen.
Steinbeck kuvaa kapitalistisen järjestelmän julmia mekanismeja oppimattomien vuokraviljelijöiden ymmärryksen ja kokemuksen näkökulmasta. Kodeistaan ajetut työttömät yrittävät löytää andinkonsa aiheuttajat, mutta sellaisia on mahdoton jäljittää. "Ei ole minun syytäni", toistuu vähän väliä, kun tilille vedetään sellaisia, joille järjestelmästä on löytynyt edes jonkinlaisen toimeentulon takaava tehtävä.
Kun kasvoton järjestelmä ryövää ihmisiltä heidän kotinsa, se vie heiltä myös heidän historiansa. Työkalut joudutaan myymään tai hävittämään. Surkeaan kuorma-autoon lastataan vain tuiki tarpeellinen. Esineitä, joilla on tunnearvoa, punnitaan pitkään, ja vain muutama mahtuu mukaan muistuttamaan suvusta ja menneestä elämästä.
Samalla myös perhesuhteet alkavat löystyä ja katkeilla. Jo matkalla kuolema korjaa heikoimmat perheenjäsenet, ja perillä Kaliforniassa varsinkin nuoret alkavat unelmiensa pettäessä etsiytyä omille teilleen.
Järkyttävintä on, että Steinbeckin 1930-luvun aikalaiskuvaus pätee ratkaisevilta osiltaan tämänkin päivän maailmassa eikä vähiten mierolaisten vastaanotossa.
STEINBECK hyödyntää romaanissa usein ja näkyvästi myytejä ja Raamatun kieltä ja kuvastoa. Ne ovat osa hänen henkilöidensä historiaa ja arvomaailmaa, mutta niiden avulla Steinbeck pääsee myös mittaamaan toisaalta kapitalistisen ja toisaalta sosialistisen ideologian yhteensopivuutta henkilöidensä perinteisen elämänkatsomuksen kanssa.
Lentolehtisen lupauksiin luottaen Joadit tekevät pitkää ja vaivalloista matkaa kohti Kalifornian hedelmäviljelmiä kuin vaeltaisivat Kaanaan maahan, ja aavikon ja vuoriston vastukset ja vaarat voitettuaan he katselevat edessään aukeavaa näkyä kuin paratiisin puutarhaa: Viinitarhat, hedelmätarhat, leveä tasainen laakso vehreänä ja kauniina, puitten rivit ja maatalot. - - isä huokaisi: "En ole tiennyt, että mitään tämmöistä on edes olemassa."
Laaksoon laskeutuva auto ajaa yli kalkkarokäärmeen, joka ei kuitenkaan kuole vaan jää vääntelehtimään asfaltille kuin pahaa ennustaen. - Steinbeckin tekstissä yksityiskohdatkin ovat merkityksillä ladattuja.
Myytti uudesta alusta uudessa paikassa murskaantuu nopeasti, kun paljastuu, millaiseen hökkelikylään Joadien on asetuttava ja miten mahdotonta heidän on saada töitä. Ympäristö ei katso hyvällä lähelleen pesiytynyttä kurjuutta, ja pian Joaditkin saavat tuntea olevansa noita hemmetin okieita, joilla ei ole sen enempää järkeä kuin tunteitakaan.
Eikä ne ole edes mitään ihmisiä. Kukaan ihminen ei eläis samalla lailla kuin ne. Kukaan ei kestäis olla niin surkee ja likainen. Ei ne ole paljon kummempia kuin apinat.
IHMISARVOISEMPI elämä koittaa, kun perhe pääsee joksikin aikaa asumaan liittovaltion järjestämälle Weedpatchin leirille, vaikka työtä ei ole tarjolla senkään lähistöllä. Demokraattisesti toimiva yhteisö näyttää, mitä yhteisillä päätöksillä ja yhdessä toimimisella on mahdollista saada aikaan.
Steinbeck ei tyydy Vihan hedelmissä vain kuvaamaan sivusta sosiaalisia epäkohtia. Hänen henkilönsä alkavat aktivoitua. Ensin poliittisen herätyksen kokee perheen matkassa kulkeva entinen saarnaaja ja sitten perheen vanhin poika, romaanin päähenkilö:
Minä olen miettinyt hemmetisti, miettinyt sitä, että meikäläiset elää kuin siat lätissään, ja hyvät viljavat maat on kesannolla, tai sitten yhdellä ainoolla miehellä on miljoona eekkeriä samaan aikaan kun satatuhatta kunnon farmaria näkee nälkää. Ja minä olen tuuminu, että jos kaikki meikäläiset liittys yhteen ja alkas huutaa kovaan ääneen, sillä lailla kun ne Hooperin tilalla olleet miehet, joita oli vaan muutama harva -"
Eikä ne ole edes mitään ihmisiä. Kukaan ihminen ei eläis samalla lailla kuin ne. Kukaan ei kestäis olla niin surkee ja likainen. Ei ne ole paljon kummempia kuin apinat.
IHMISARVOISEMPI elämä koittaa, kun perhe pääsee joksikin aikaa asumaan liittovaltion järjestämälle Weedpatchin leirille, vaikka työtä ei ole tarjolla senkään lähistöllä. Demokraattisesti toimiva yhteisö näyttää, mitä yhteisillä päätöksillä ja yhdessä toimimisella on mahdollista saada aikaan.
Steinbeck ei tyydy Vihan hedelmissä vain kuvaamaan sivusta sosiaalisia epäkohtia. Hänen henkilönsä alkavat aktivoitua. Ensin poliittisen herätyksen kokee perheen matkassa kulkeva entinen saarnaaja ja sitten perheen vanhin poika, romaanin päähenkilö:
Minä olen miettinyt hemmetisti, miettinyt sitä, että meikäläiset elää kuin siat lätissään, ja hyvät viljavat maat on kesannolla, tai sitten yhdellä ainoolla miehellä on miljoona eekkeriä samaan aikaan kun satatuhatta kunnon farmaria näkee nälkää. Ja minä olen tuuminu, että jos kaikki meikäläiset liittys yhteen ja alkas huutaa kovaan ääneen, sillä lailla kun ne Hooperin tilalla olleet miehet, joita oli vaan muutama harva -"
Kalifornialaisille tilallisille tällaiset ajatukset olivat tietysti myrkkyä, ja Vihan hedelmissä tilalliset tekevätkin kateuksissaan ja peloissaan kaikkensa ajaakseen alas Weedpatchin leirin ja tiehensä nuo liikaa ilmaista hyvää saaneet ja vaarallisia ajatuksia kypsyttelevät muukalaiset ja elintasopakolaiset.
ROMAANIN HENKILÖKUVAUKSESSA huomio kiinnittyy miesten ja naisten rooleihin yhteisössä. Vihan hedelmissä miehen kuuluu olla perheen pää, toimeentulon ja järjestyksen takaaja. Miehen on tehtävä mitä miehen pitää. Kun mieheltä viedään työ, hänen otteensa kaikkeen muuhunkin lipeää. Nuoret miehet sinnittelevät eteenpäin haaveidensa varassa, mutta vanhat miehet vajoavat arvottomuuteensa.
Tilanteen pahetessa perheen pelastajiksi nousevat naiset. He eivät anna periksi katastrofinkaan keskellä. Ilman äidin neuvokkuutta ja sinnikkyyttä Joadien kävisi jo alkumatkasta huonosti, ja romaanin uljaassa lopussa tytär Rosasharnista kasvaa äitinsä veroinen kärsivän lähimmäisensä auttaja.
Steinbeckin Rosasharnista, Saaronin Ruususta, maalaama madonnakuva on järkyttävän kaunis ja silti realistinen, ja realistina kirjailija pysyttelee muissakin henkilökuvissaan, vaikka kirjan ihmisissä usein korostuvat tietyt piirteet ja ominaisuudet.
Tärkeintä Vihan hedelmissä on yksilöiden ja ryhmien välisten vaikutusten tutkiminen.Tarkastelussa ovat ennen muuta ihmisten väliset tunteet ja erityisesti välittämisen, yhteisyyden, ilon, pelon ja nousevan vihan liikkeet. Steinbeck analysoi väkevin kaunokirjallisin keinoin vihan syntysyitä ja kasvuprosessia ja näyttää, mihin kaikkeen epätoivoisten viha ennen pitkää johtaa.
VIHAN HEDELMIEN aihe ja tarina ovat raskaita, mutta painava sanottava on puettu sellaiseen kirjalliseen muotoon, että riveistä ei halua hukata ainoaakaan. Steinbeck rakentaa romaaniaan paljolti erilaisten vastaavuuksien ja vastakohtien varaan, tarkastelee aihettaan läheltä ja kaukaa, maan tasalta ja lintuperspektiivistä.Romaanissa vuorottelevat havainnolliset lähikuvat Joadien perheen ja perheenjäsenten toimista ja laajakuvat koko maata kattavasta liikehdinnästä. Luonto on kerronnassa kaiken aikaa vahvasti läsnä. Aihe on kirjailijalle niin tärkeä, että välistä tekstistä huokuu tendenssiä ja paasausta, mutta kirjan ilmestymisvuotta ajatellen senkin ymmärtää ja hyväksyy.
Ihmisestä on tullut suurin uhkamme ja ainut toivomme, päätti Steinbeck puheensa Nobel-juhlassa. Samaa ekologista ja humaania viestiä kantaa jo Vihan hedelmät, eivätkä viestin ajankohtaisuus ja painoarvo ole siitä tähän päivään ainakaan vähentyeet.
Kommentit
Lähetä kommentti