Mieko Kawakami: Kaikki rakastavaiset yössä

 

Yksinäisyyden sietämätön keveys ja kipeys 

Mieko Kawakami: Kaikki rakastavaiset yössä. Suom. Markus Juslin. Tammi 2025. 259 s.

Miksihän yöllä on näin valtavan kaunista, mietin.                                                                         Varmasti siksi, että öisin maailma puolittuu, muistan Mitsutsuka-sanin joskus sanoneen, kun kävelen läpi yön. Lasken valoja. Valoja yössä. Liikennevalon punainen väräjää kuin märkänä, vaikkei ole edes satanut. Katulamppujen jonoja. Ohi kiitävien autojen valoja. Valaistuja ikkunoita. Puhelimia ihmisten kädessä, kun he ovat tulossa kotiin tai juuri lähdössä liikkeelle. Miksikähän yö on näin kaunis?

Kaikki rakastavaiset yössä on ensimmäinen japanilaiselta Mieko Kawakamilta (s. 1976) suomennettu teos. Kawakamin kielen runollisuus ja Markus Juslinin luontevantuntuinen suomennos panevat toivomaan Kawakamin tuotannosta pian lisää luettavaa. 

Romaanin kansiliepeessä kerrotaan Kawakamin kirjoittavan yleensä naisista ja nostavan samalla esiin japanilaisen yhteiskunnan ongelmia. Pohjimmiltaan romaanin ongelmat ovat kuitenkin globaaleja ja henkilöiden tunteet päteviä aikaan ja paikkaan katsomatta.

ROMAANIN KERTOJA JA PÄÄHENKILÖ on 34-vuotias tokiolainen sinkkunainen Irie Fuyuko, joka rakastaa kulkea öisiä katuja. Romaanin alussa hän työskentelee suuren kustantamon oikolukijana.

Työntekijänä Fuyuko on tarkka ja tehokas, mutta työtoverit vieroksuvat häntä hänen hiljaisuutensa ja sosiaalisen eristäytyneisyytensä vuoksi ja hänen itsentuntonsa on olematon. Kuvajaisestaan hän katselee ulkonäöstään piittaamatonta, murheellista naista, jonka olemassaolo on oikeastaan yhdentekevä.

Kun Fuyuko tilaisuuden tullen siirtyy tekemään töitä kotonaan freelancerina, hänen olonsa helpottuu kyllä ulkoisesti, mutta yksinäisyys ja kontaktien pelko kasvavat entisestään, ja  aiemmin täysin raitis nainen alkaa turvautua yhä hanakammin olueen ja riisiviiniin varsinkin, jos tietää joutuvansa minkäänlaiseen kasvokkaiseen kommunikointiin.

Tilanne on jo pelottavasti luisumassa käsistä, kun Fuyuko tutustuu yllättäen ystävälliseen kuuttakymmentään lähestyvään opettajaan Mitsutsukaan ja he alkavat tapailla viikoittain tutussa kahvilassa. Lukijana tietysti valpastuin: mihin tapaamiset mahtavat johtaa?

Ulkoisen juonen alla ja eri vaiheissa Kawakami raottelee romaanin oleellisinta eli psykologista juonta. Mitä päähenkilön sosiaalisen vetäytymisen ja mykistymisen taustalta oikein löytyy? Tarjolle nousee mm. traumaattinen kouluaikainen väkivaltakokemus.

Kiinnostavaa on, että Fuyukon introverttiutta ei lähestytä pelkästään ehdottomana, ratkaisua vaativana psyykkisenä ongelmana. Päähenkilöä uhkaavasta vakavasti masennuksesta huolimatta kirjailija tuntuu myös puolustavan hänen oikeuttaan olla sivussa ja hiljaa.

FEMINISTISET KYSYMYKSET Kawakami nostaa näkyvimmin esiin kahden naissivuhenkilönsä myötä. Heistä tärkein on Fuyukolle freelancerin töitä järjestänyt Ishikawa Hijiri.

Hijiri  on samanikäinen ja kotoisin samoilta seuduilta kuin Fuyuko mutta muuten Fuyukon täydellinen vastakohta: älykäs, sanavalmis, kaunis ja haluttava. Kun Hijiri ryhtyy pitämään yhteyttä Fuyukoon muutenkin kuin työn puolesta, alan miettiä, voiko kahden näin erilaisen naisen ystävystyminen mitenkään onnistua? Käyttääkö Hijiri luotettavaa työntekijää vain hyväkseen ja/tai oman itsetuntonsa maksimointiin? 

Naiskolmikkonsa avulla kirjailija pääsee käsittelemään paitsi naisten ystävyyttä, myös heidän seksiin ja äitiyteen liittyviä odotuksiaan, kokemuksiaan ja paineitaan ja samalla kyseenalaistamaan perinteisiä roolirakenteita ja arvoasetelmia. Kritisoidessaan mm. naisille suunnattuja opaskirjoja Kawakami luiskahtaa kuitenkin paasaamaan liikaa ja kadottaa tuokioksi visuaalisen, runollisen kielensä.

Sympaattisen Mitsutsukan vaitonainen kahvilaseura on sen sijaan joka hetki nautittavaa, vaikka hänenkin vaikuttimiaan voi vain arvailla. Mitä hän puolestaan etsii ja saa nuoren suojattinsa tapaamisista? Mitkä ovat hänen perimmäiset tunteensa häneen vähitellen ja hellyttävän tyttömäisesti rakastuvaa Fuyukoa kohtaan? Kannattaa kuitenkin huomata, että Mitsutsukassa kirjailija antaa äänen myös miehelle, joka kieltäytyy käyttäytymästä ulkopuolelta annettujen roolimallien mukaisesti. 

Mitsutsukan ja Fuyukon hellävaraisesti etenevä suhde toi minulle mieleen usein terapeutin ja terapoitavan tai mestarin ja oppilaan. Pääosin Mitsutsuka on hiljaa tai myöntelee, kun Fuyuka alkaa hitaasti purkaa ilmoille sanojaan ja ajatuksiaan, ja vaikka mestari innostuu välistä "opettamaan" suojatilleen esimerkiksi valo-oppia, hänen sanansa ovat aina monitulkintaisia.

 "Eikö pelkkää valoa voi nähdä?"  "Ei voi", Mitsutsuka-san sanoi. "Näemme asioita siksi, että niihin osuu valoa. Jopa tyhjältä näyttävissä paikoissa, kuten vaikkapa ilmakehässä, on molekyylejä. Yksinkertaisesti sanottuna se, mitä me pidämme valona, on heijastumia niistä."

KAWAKAMIN KIELI on havainnollista, täsmällistä ja suggestiivista. Toistuvat metaforat ovat valo, pimeys, yö ja päivä, mutta tuoreempiakin kielikuvia löytyy.

Sivullisen roolissaan Fuyuko tekee jatkuvasti yksityiskohtaisia huomioita paitsi ympäristöstään myös itsestään, olemuksestaan ja sisimmästään. Esimerkiksi suhdettaan Mitsutsukaan Fuyuka erittelee: Aina, jos jalkamme törmäsivät [kahvilan] pöydän alla, me pyytelimme toisiltamme anteeksi kuin kilpaa - - . Kaikki se oli ehkä yhdentekevää, mutta vähän kerrallaan me vaihtelimme hitusia, jotka rakensivat meidät toinen toisillemme, ja minusta tuntui, että upotin varpaitani pehmeästi hänen muistoihinsa.

Itse-erittelyssään Fuyuko on monesti kaunistelemattoman raaka, mutta hänen kykynsä nähdä kauneutta on kadehdittavaa. Romaani kuitenkin kysyy: riittääkö pelkkä kauneus ja ilo sen näkemisestä pelastamaan ihmisen yksinäisyydeltä ja tekemään hänen elämästään merkityksellisen?

Fuyuko puntaroi: Olen aina yrittänyt tehdä kaiken tosissani, mutta olenko koskaan valinnut mitään? Olenko haavoittumisen pelosta jättänyt jotain hyvin tärkeää tekemättä ja kokematta? Merkitsenkö kenellekään mitään?

Romaanin pääteemat yksinäisyys ja itsensä kadottaminen ja löytäminen ovat niin suuria ja monimutkaisia kysymyksiä, että kirjailija jättää ne viisaasti auki. Päähenkilön päätökset ja tulevaisuus jäävät lukijan tuntuman varaan, ja hyvä niin.

Saan rauhassa jäädä valoisalle mielelle.

Mieko Kawakami. Kuva: Reiko Toyama / Tammi