31. toukokuuta 2019



Orhan Pamukin Punatukkainen nainen letittää mytologiaa ja todellisuutta kuin palmikkoa


Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen. Suom. Tuula Kojo. Tammi 2019. 322 s.



-- kirjasi on oltava sekä rehellinen että sadunomainen samaan tapaan kuin minun viimeiset monologini. Sen on oltava realistinen kuin eletty tarina mutta myös tarun lailla tuttu.

Näin ohjeistaa Orhan Pamukin (s. 1952 Istanbulissa) romaanin Punatukkainen nainen nimihenkilö Gülcihan poikaansa Enveriä, jonka haluaa kirjoittavan romaanin vanhempiensa kohtalokkaasta tutustumisesta. Kyseinen romaani on juuri Punatukkainen nainen.

Päähenkilö ja romaanin kahden ensimmäisen osan minäkertoja on kuitenkin pojan isä Cem, Äidin kertojanääni kuullaan vasta kirjan lyhyessä kolmannessa osassa.


TAPAHTUMAKETJU alkaa vuodesta 1985. Cemin isä, istanbulilainen apteekkari, on hylännyt perheensä, ja äitinsä kanssa kahden jääneen 16-vuotiaan Cemin on hankkiuduttava töihin tienatakseen opiskelurahoja. Hän pestautuu oppipojaksi Mahmut-nimiselle keski-ikäiselle kaivomestarille, jolta äveriäs tekstiiliyrittäjä on tilannut kaivon yksinäiselle maapalstalle Öngören-nimisen pikkukaupugin laitamille. Jos vettä löytyisi, paikalle rakennettaisiin uusia tehdasrakennuksia ja kaivajat palkittaisiin ylenpalttisesti.

Kaivaminen on hidasta, ja toimintaa kaipaava lukija saattaa tässä vaiheessa romaania hyvinkin pitkästyä, mutta kaivamisen myötä isätön Cem alkaa tukeutua mestariinsa kuin isään.

Kun päivät ja viikot kuitenkin kuluvat toistensa perään eikä vettä vain ole löytyäkseen, Cem olisi jo valmis luovuttamaan, ellei kiertävän teatteriseurueen punatukkainen nainen herättäisi hänen kiinnostuksensa, vaikka sopisi ikänsä puolesta nuorukaisen äidiksi. Pojan ja naisen yhteisestä yöstä tulee molemmille kohtalokas.

Mestarin ja oppipojan suhdetta seuraa kiinnostuneena, ja Pamuk kuvaa eloisasti romaanin maaseutu- ja pikkukaupunkiympäristöjä. Mutta kun rakastunut nuorukainen aiheuttaa kaivuutöissä hajamielisyyttään pahan onnettomuuden ja pakenee seudulta, seuraavassa luvussa hän onkin jo menestyvä rakennusyrittäjä ja Pamukin ote selvästi herpaantunut.

Aikuisen Cemin ja hänen nuoren vaimonsa lapseton avioliitto täyttyy laajenevan yrityksen pyörittämisestä ja matkustelusta, ja kiinnostavaa on vain päähenkilön pakkomielteinen hakeutuminen isän- ja pojanmurhaa käsittelevien taideteosten äärelle.


SOFOKLEEN Kuningas Oidipus ja vanha persialainen tarina poikansa Sohrabin tappavasta Rostamista nousevat romaanissa näkyville tiheään. Pamuk sitoo kertomuksensa niihin niin monesti ja monin langoin, että vähempikin alleviivaus riittäisi. Tuntuu kuin kirjailija ei luottaisi lukijaan, ei uskaltaisi jättää hänen löydetäväkseen vanhojen tarinoiden ja romaanin reaalimaailman välisiä yhtäläisyyksiä.

Onko kyse idän ja lännen kertomaperinteen eroista? Sitä mietin kummastellessani välistä myös motivoimattomilta tai turhan tavanomaisilta vaikuttavia juonikäänteitä, henkilöiden käyttäytymisen epäloogisuuksia ja heidän mielialojensa äkkivaihteluja. Onko tarinankertojan tavoitteena vain panna tarina pulppuamaan eteenpäin?

Väriä romaanin isä-poikakysymys saa politiikasta, marxilaisuudesta ja sekularismin ja uskonnollisen ekstremismin törmäyksistä. Vasemmistolaisesti suuntautunut nimihenkilö laajentaa isäteeman yhteisötasolle: Tässä maassa kaikilla on monta isää. Isä Valtio, Isä Jumala, Isä Armeija, Isä Mafia... Täällä ei kukaan pärjää ilman isää. Näin Pamuk pääsee välillä sohaisemaan Turkin nykypolitiikkaa.

Myös rakastamansa Istanbulin ja sen lähiseutujen muutoksiin Pamuk kiinnittää huomiota mutta lähinnä ja sananmukaisesti silmäillen. Kun Cem ja Mahmut vielä 1980-luvulla kaivoivat autiolla ylängöllä kaivoa vuosisatoja vanhan perinteen mukaisesti lapiolla ja hakulla, keski-ikäinen Cem katselee samaa seutua lentokoneesta ja näkee, kuinka Öngörenin ja Istanbulin väliset pellot alkavat peittyä tehtaiden, varastojen ja verstaiden alle. Rakennukset näyttivät lentokoneesta katsottuna lyijynharmailta, ruskeilta ja pikimustilta. Näky hirvittää katsojaa.


MODERNI ELÄMÄNTAPA murskaa alleen lähes kaiken vanhan ja perinteikkään, mutta ikivanhoille myyteille ja tarinoille se ei mahda mitään. Punatukkainen nainen väittää, että elämä toistaa taruja, ja Pamukin romaanissa tapahtuu juuri niin. Taruihin kirjoitettua kohtaloaan on mahdoton välttää.

Orhan Pamukin Punatukkainen nainen toteuttaa nimihenkilön pojalleen osoittaman toiveen sadunomaisuuden ja realismin yhteensovittamisesta. Melodraamaahan siitä syntyy, mutta ei voi kiistää, etteikö nobelisti olisi sommitellut melodraamansa aika ovelasti.


PS. Luin jostain, että romaanin nimeksi oli pitkään suunnitteilla Kaivo. Vaikka punatukkaisuuteenkin liittyy monenlaisia merkityksiä ja uskomuksia, kaivo olisi mielestäni kuvannut osuvammin romaanin sisältöä ja muotoa.

Orhan Pamuk. Kuva Markko Taina

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit