6. toukokuuta 2019
Pauliina Vanhatalon uusi romaani käsittelee nähdyksi tulemisen halua ja vaikeutta
Titi kiinnostuu teatterista, ja Ilmo muuttaa yhteen tyttöystävänsä kanssa. Romaanin alkaessa Ilmon ja Lauran suhde on kuitenkin katkennut, ja kun Ilmo palaa kotiin, siellä asuu tilapäisesti myös äidin suojatti Titi.
Vanhatalo rakentaa romaaniaan siinä määrin aikatasoja vaihdellen, että paikoin ottaa aikansa hahmottaa kohtausten kronologinen sijainti, ja rakenne uhkaa välillä myös tarinan jännitettä. Kahden hyvin erilaisessa ympäristössä varttuneen nuoren kivulias matka kohti tasapainoa ja elämälle antautumista on kuitenkin kerrottu siinä määrin vakuuttavasti, että se vie mukanaan.
JO ALUN KUVAUKSET lestadiolaiskodin arjesta herättävät kiinnostuksen. Vikomisen sijasta Vanhatalo asettuu myötäeläjän rooliin. Romaani tarkastelee, millaista vastuuntuntoisen, tottelevaisen ja hiljaisen lapsen ja nuoren on elää suuren perheen keskellä ja ainoan oikean elämänkatsomuksen varassa.
Kun pienestä pitäen saa huomiota vain hippuina ja samalla tämän tästä joutuu tarkistamaan kelpaavuutensa ja pyytämään anteeksi tekojaan, katoaa helposti näkyviltä myös ulkomaailmassa. -- äänet puuroutuivat ja vaimenivat kuin olisivat olleet osa toista maailmaa, ja yhtäkkiä, ilman suurta pudotusta, Titikin oli kadonnut. Hän ei ollut enää aivan täysin olemassa, eikä se tuntunut hyvältä eikä pahalta. Se ei tuntunut oikein miltään.
Ilmolla ei mielestään ole perhettä koskaan ollutkaan. On vain ollut joukko ihmisiä, jotka sattuivat sijaitsemaan samassa asunnossa ja todellisuudessa. Ilmo tuntee näkyneensä vain materiaalina. Äiti on tarkkaillut hänen liikkeitään ja eleitään käyttääkseen niitä harjoitteissaan ja ohjauksissaan, ja vieraaksi jäänyt isä kiinnostuu hänestä vasta voidakseen hyödyntää häntä näytelmäänsä.
Ei ihme, että Ilmo ei halua olla missään tekemisissä teatterin kanssa, kun taas Titille teatteri avautuu mahdollisuutena olla vapaa ja toteuttaa itseään.
TEATTERIN MAAILMA on romaanissa vahvasti läsnä, ja teatteri-ilmaisu ja -tekniikat saavat runsaasti huomiota. Titin henkilökuvan kehittymisen kannalta harjoitustilanteiden kuvaukset ovat perusteltuja, mutta toistuessaan ne alkavat myös uuvuttaa. Arvostan Vanhatalon perusteellista pohjatyötä, mutta erilaisiin psyykkisiin tiloihin etsiytymisten ja putoamisten analysointia on romaanissa herpaannuttavan paljon.
Pääteemaansa näkymisen ja näkymättömyyden probleemaa Vanhatalo käsittelee monipuolisesti ja vaikuttavin kontrastein. Jo näytteleminen sinänsä on yhtä aikaa esillä oloa ja piiloutumista, ja roolihahmoon samastumalla voi olla oma itsensä muiden tietämättä.
Titin fyysinen katoaminen manifestoituu järkyttävällä tavalla hänen anoreksiassaan, ja Ilmon intohimoisessa sukeltamisharrastuksessa on samanlaista itsensä kurittamisen ja tyhjäksi tekemisen vimmaa.
Hän kulki pohjaa myöten yhä syvemmälle, tasasi painetta korvissaan ja antoi pallean nytkähdellä. Edettyään lähelle altaan päätyä hän pysähtyi, luovutti kehonsa vedelle ja aisti sen massan yläpuolellaan. Painovyö esti häntä kohoamasta, kädet leyhyivät hiljaa sivuilla. Mieli hidastui ja vaikeni pian kokonaan, oli kuin se olisi saanut vastauksen. Ilmo tunsi liukenevansa - -
RUUMIILLISUUS ja oman kehon tarkkailu liittyvät Tuulesta temmatussa elämässä erottamattomasti näkymisteemaan ja seksuaalisuuteen. Titin torjuva ja varautunut suhde seksiin on yhtä perusteltu kuin Ilmon halu. Nuorten kiintymisen ja rakastumisen vaiheittaisessa etenemisessä vuorottelevat liikuttavasti arkuus, uskallus, toiveet ja pettymykset.
Äideillä on Titin ja Ilmon minäkehityksessä olennainen merkitys; isät jäävät romaanissa ohuiksi ja näkymättömiin. Myös suhteet sisaruksiin ovat tärkeitä, mutta Titin opiskelukavereista kertoessaan kirjailija kulkeutuu välillä häiritsevän kauas tarinansa varsinaisesta fokuksesta. Titin ja Ilmon tarina on niin vangitseva ja koskettava, että antaisille sille mieluusti kaiken huomioni.
Harjoitellessaan Brechtin Setšuanin hyvää ihmistä Titi puhuu samalla itsestään: Rakkaus on aivan mahdoton. Ja tulee liian kalliiksi. Niin, niin, sanokaa te, voiko elää ja olla aina varuillaan? Onko? Tuleeko? Voiko? - Sanokaa te!
Pauliinan Vanhatalon Tuulesta temmatun elämän pohjavire on juuri niin herkkä, vakava ja samalla toiveikas, kuin romaanin kansikuva siipimetaforineen antaa ymmärtää.
Onko varuillaanolo elämää?
Pauliina Vanhatalon uusi romaani käsittelee nähdyksi tulemisen halua ja vaikeutta
Pauliina Vanhatalo : Tuulesta temmattu elämä. Tammi 2019. 383 s.
Sillä eikö jokaisella ihmisellä ollut oikeus päättää edes kerran elämässään, kuka ja mitä hän tahtoi olla? Eikö jokaisella ollut lupa, tai suorastaan velvollisuus, uskaltaa seisoa omillaan, vastata vain siitä minkä itse oli valinnut?
Pauliina Vanhatalon (s. 1979) uusi romaani Tuulesta temmattu elämä kertoo nuorista ihmisistä Titistä ja Ilmosta, joiden elämä on pitkälti ollut muiden sanelemaa. Titi, romaanin keskushenkilö, on suuren lestadiolaisperheen keskimmäisiä ja tottunut kiltisti hoitamaan nuorempiaan ja välillä raskauksista väsynyttä äitiäänkin. Ilmon teatterialalla työskentelevä äiti Riitta on jatkuvasti menossa, ja yksinhuoltajaperheen nuorimmainen Niklas on kasvanut täysin isonveljensä huolehtimisen varassa.
IDENTITEETTIIN liittyviä ongelmia Vanhatalo käsitteli myös romaanissaan Pitkä valotusaika (2015), jonka päähenkilön, yksinhuoltajaäidin pojan Aarnin, pelasti syrjäytymisuhan alta valokuvaus. Sen avulla itsetuntonsa kanssa kamppailevasta, syrjäänvetäytyvästä nuoresta alkoi kasvaa itsensä kokoinen ja näköinen ihminen, joka rohkeni tehdä sitä mitä rakasti muiden odotuksista välittämättä.
Tuulesta temmatussa elämässä Vanhatalo lähestyy jälleen sivuun jäävän nuoren ongelmia taiteen kautta. Titin ja Ilmon elämä on ollut niin ulkoa käsin säädeltyä, että heillä ei ole ollut mahdollisuuksia tehdä itse mitään valintoja. Molempien on uskallettava irrottautua perheestään, ennen kuin he voivat kokeilla siipiään.
Titi kiinnostuu teatterista, ja Ilmo muuttaa yhteen tyttöystävänsä kanssa. Romaanin alkaessa Ilmon ja Lauran suhde on kuitenkin katkennut, ja kun Ilmo palaa kotiin, siellä asuu tilapäisesti myös äidin suojatti Titi.
Vanhatalo rakentaa romaaniaan siinä määrin aikatasoja vaihdellen, että paikoin ottaa aikansa hahmottaa kohtausten kronologinen sijainti, ja rakenne uhkaa välillä myös tarinan jännitettä. Kahden hyvin erilaisessa ympäristössä varttuneen nuoren kivulias matka kohti tasapainoa ja elämälle antautumista on kuitenkin kerrottu siinä määrin vakuuttavasti, että se vie mukanaan.
JO ALUN KUVAUKSET lestadiolaiskodin arjesta herättävät kiinnostuksen. Vikomisen sijasta Vanhatalo asettuu myötäeläjän rooliin. Romaani tarkastelee, millaista vastuuntuntoisen, tottelevaisen ja hiljaisen lapsen ja nuoren on elää suuren perheen keskellä ja ainoan oikean elämänkatsomuksen varassa.
Kun pienestä pitäen saa huomiota vain hippuina ja samalla tämän tästä joutuu tarkistamaan kelpaavuutensa ja pyytämään anteeksi tekojaan, katoaa helposti näkyviltä myös ulkomaailmassa. -- äänet puuroutuivat ja vaimenivat kuin olisivat olleet osa toista maailmaa, ja yhtäkkiä, ilman suurta pudotusta, Titikin oli kadonnut. Hän ei ollut enää aivan täysin olemassa, eikä se tuntunut hyvältä eikä pahalta. Se ei tuntunut oikein miltään.
Ilmolla ei mielestään ole perhettä koskaan ollutkaan. On vain ollut joukko ihmisiä, jotka sattuivat sijaitsemaan samassa asunnossa ja todellisuudessa. Ilmo tuntee näkyneensä vain materiaalina. Äiti on tarkkaillut hänen liikkeitään ja eleitään käyttääkseen niitä harjoitteissaan ja ohjauksissaan, ja vieraaksi jäänyt isä kiinnostuu hänestä vasta voidakseen hyödyntää häntä näytelmäänsä.
Ei ihme, että Ilmo ei halua olla missään tekemisissä teatterin kanssa, kun taas Titille teatteri avautuu mahdollisuutena olla vapaa ja toteuttaa itseään.
TEATTERIN MAAILMA on romaanissa vahvasti läsnä, ja teatteri-ilmaisu ja -tekniikat saavat runsaasti huomiota. Titin henkilökuvan kehittymisen kannalta harjoitustilanteiden kuvaukset ovat perusteltuja, mutta toistuessaan ne alkavat myös uuvuttaa. Arvostan Vanhatalon perusteellista pohjatyötä, mutta erilaisiin psyykkisiin tiloihin etsiytymisten ja putoamisten analysointia on romaanissa herpaannuttavan paljon.
Pääteemaansa näkymisen ja näkymättömyyden probleemaa Vanhatalo käsittelee monipuolisesti ja vaikuttavin kontrastein. Jo näytteleminen sinänsä on yhtä aikaa esillä oloa ja piiloutumista, ja roolihahmoon samastumalla voi olla oma itsensä muiden tietämättä.
Titin fyysinen katoaminen manifestoituu järkyttävällä tavalla hänen anoreksiassaan, ja Ilmon intohimoisessa sukeltamisharrastuksessa on samanlaista itsensä kurittamisen ja tyhjäksi tekemisen vimmaa.
Hän kulki pohjaa myöten yhä syvemmälle, tasasi painetta korvissaan ja antoi pallean nytkähdellä. Edettyään lähelle altaan päätyä hän pysähtyi, luovutti kehonsa vedelle ja aisti sen massan yläpuolellaan. Painovyö esti häntä kohoamasta, kädet leyhyivät hiljaa sivuilla. Mieli hidastui ja vaikeni pian kokonaan, oli kuin se olisi saanut vastauksen. Ilmo tunsi liukenevansa - -
RUUMIILLISUUS ja oman kehon tarkkailu liittyvät Tuulesta temmatussa elämässä erottamattomasti näkymisteemaan ja seksuaalisuuteen. Titin torjuva ja varautunut suhde seksiin on yhtä perusteltu kuin Ilmon halu. Nuorten kiintymisen ja rakastumisen vaiheittaisessa etenemisessä vuorottelevat liikuttavasti arkuus, uskallus, toiveet ja pettymykset.
 |
| Pauliina Vanhatalo. Kuva: Sara Ahde |
Äideillä on Titin ja Ilmon minäkehityksessä olennainen merkitys; isät jäävät romaanissa ohuiksi ja näkymättömiin. Myös suhteet sisaruksiin ovat tärkeitä, mutta Titin opiskelukavereista kertoessaan kirjailija kulkeutuu välillä häiritsevän kauas tarinansa varsinaisesta fokuksesta. Titin ja Ilmon tarina on niin vangitseva ja koskettava, että antaisille sille mieluusti kaiken huomioni.
Harjoitellessaan Brechtin Setšuanin hyvää ihmistä Titi puhuu samalla itsestään: Rakkaus on aivan mahdoton. Ja tulee liian kalliiksi. Niin, niin, sanokaa te, voiko elää ja olla aina varuillaan? Onko? Tuleeko? Voiko? - Sanokaa te!
Pauliinan Vanhatalon Tuulesta temmatun elämän pohjavire on juuri niin herkkä, vakava ja samalla toiveikas, kuin romaanin kansikuva siipimetaforineen antaa ymmärtää.
Kommentit
Lähetä kommentti