5. syyskuuta 2018



Kolme sisarusta lasitehtaan varjossa 


Tommi Kinnusen Pintti on koskettava yksilö- ja yhteisökuvaus sodanjälkeisestä Suomesta


Tommi Kinnunen: Pintti. WSOY 2018. 292 s.




Alussa on joki, Jussi ja liukas, pyöreä kivenmurikka. Jussi on pantu perkaamaan joesta kiviä kartanonväen veneilyn tieltä. Kivenpyörittäjän kylästä ei ole kyse, vaikka vähälahjaisessa Jussissa ja Heikki Turusen romaanin nimihenkilössä onkin yhtäläisyyksiä. Tommi Kinnusen (s. 1973) kolmannessa romaanissa Pintti eletään jälleenrakennuksen vuosia Nuutajärven lasikylää muistuttavassa kyläyhteisössä.

Kinnusen aiemmissa romaaneissa Neljäntienristeys (2014) ja Lopotti (2016) tapahtumat sijoittuvat pitkälle aikavälille, mutta Pinttiä mainostetaan kolmenpäivänromaaniksi.

Romaani kyllä rakentuu kolmen päivän ja samalla kolmen keskushenkilön varaan. Kesätorstain 1949 tapahtumissa keskiössä on Tyynelän sisaruksista vanhin Jussi, tammikuisena tiistaina 1950 näkökulma on Helmin ja lopuksi syystorstaina 1951 Railin. Tarina etenee  kuitenkin kronologisesti, ja sisarusten käyttäytymistä ja näkemyksiä valaistaan takaumin. Romaanin rakenne on selkeä ja toimiva.


ERILAISUUS ja poikkeavuus ovat Kinnusen romaanien vakioaineistoa. Niin nytkin. Jo koulussa muista jälkeenjääneellä Jussilla on hitautensa lisäksi myös epilepsia, joten terveiden miesten töihin hänestä ei ole, mutta yhtä ja toista hänkin tehtaalla toimittaa, tosin monesti kiusanteon ja pilkan saattelemana.

Jussi kuitenkin havainnoi ympäriltään monia asioita tarkemmin kuin muut, erottaa yksityiskohtia ja viljelee sananmukaisestikin kauneutta. Jos ärsykkeitä on liikaa, hän hermostuu ja hätääntyy. Aurankukkaniityn vastakohdaksi Kinnunen maalaa Jussinsa mielikuviin hirveän täytemaan ja  avaa samalla romaaninsa nimen merkityksiä:

Jussi sulkee silmänsä ja näkee mielessään veristen hiirien nousevan rantatöyräästä. Maaston tasaamiseksi tehtaalta on ajettu jokirantaan hevoskuormittain pinttiä, lasinpuhalluksessa syntynyttä rikkinäistä jätelasia, ja hänen ajatuksissaan sen terävät reunat repivät kiipeävien eläinten nahkan riekaleiksi. Siksi maan kätköstä nousevat jyrsijät ovat tuskaisia, viilleltyjä ja verisiä.

Sisaret pitävät veljestä huolta parhaansa mukaan, mutta heillä on omat taakkansa ja synkät hetkensä heilläkin. Helmin tulevaisuuden muuttaa yksi uuden kodin kattolauta, ja Railin elämään on lyönyt lähtemättömän leiman hänen Helsingissä olonsa.

Raili lajittelee ihmiset kolmeksi joukoksi. Muutosten keskellä osa katsoo eteenpäin ja korvaa vanhan uudella.  Osa kaipaa entistä ja yrittää säilyttää kaiken vanhan. Kolmannet seisovat menneen ja tulevan välissä ja elävät päivän kerrallaan. He ovat ihmisistä onnellisimpia, ajattelee Raili. Omissa oloissaan pysyttelevää Helmiä hän pitää säilyttäjänä, ja vapauttaan yli kaiken vaalivan itsensä hän luokittelee eteenpäin katsojaksi. Jussin sisin on kaiketi sisarillekin arvoitus.


KINNUNEN kuvaa henkilöitään realistisesti. Ihmisissä on parempia ja pahempia, mutta heillä on syynsä olla sellaisia kuin ovat ja kaikki he ovat inhimillisiä olentoja.

Romaanin henkilökuvaus on niin vahvasti myötäelävää, että sisarusten ajatuksiin ja tunteisiin uppoaa ehdoitta ja empatialla. Kirjailija seuraa henkilöiden mielenliikkeitä psykologin tarkkuudella mutta kuvaa niitä lyyrikon ottein.

Helmille suru on synkkä eläin, musta koira tai kissa, joka saapuu yllättäen ja alkaa seurata, ja äkkipikaisen Railin viha on kuin luonnonvoima, hottentottimaan purkautuva tulivuori tai isän kirjeiden kuvailema kiehuvaa vettä suihkuttava lähde, jota ei käy tukkiminen eikä patoaminen.

Yksilötarinoiden rinnalla romaanissa kulkee suurempi tarina maasta ja kansasta sodan ja jälleenrakennuksen oloissa. Rintamatapahtumiin Kinnunen ei puutu, mutta naisten sodanaikainen yhteisöllisyys, samaan hiileen, tai tässä tapauksessa sulaan lasiin, puhaltaminen saa sitäkin voimallisemman, melkein haltioituneen kuvauksen.

Kun sodan fyysisesti ja psyykkisesti särkemät miehet tulevat takaisin, roolit palaavat taas entiselleen. Naiset, jotka sodan aikana tekivät kaikki kotirintaman työt, joutuivat vanhaan rooliinsa, vähempiarvoisiin ja pienempipalkkaisiin naisten töihin. Samalla hytistä, lasitehtaan toiminnan sydämestä, katoaa remakka yhdessätekemisen henki ja yhteinen onnistumisen ilo.

Kun isännät vaihtuivat, työelämä muuttui muutoinkin. Työn mittarina ei enää ollut lasi ja sen kauneus, vaan nopeus ja määrä, kirjoittaa Kinnunen ja taitaa viitata muuhunkin kuin sodan jälkeiseen aikaan.


SAMALLA HARTAUDELLA kuin yksilöitään Kinnunen kuvaa myös koko pienyhteisöään. Pintissä havainnollistuu hyvin sodanjälkeisen tehdaskylän henki ja sen asukkaiden työt, askareet, ihmissuhteet ja hierarkia.

Lasikylän elämästä lukiessa löydän tavan takaa itseni muistelemasta, kuinka elämä kulki sodan jälkeen pienellä paperiteollisuuspaikkakunnalla. Muistan yhtiön höyryävän pyykkituvan ja yhteissaunat, betonilattioilla kolisevat sinkkisangot ja alastomien naisvartaloiden hurjat rivistöt valtavilla lauteilla. Muistan työläisten osuuskaupan ja herrojen osuusliikkeen, tuoreen kutterinpurun tuoksun puolivalmiissa rintamiestalossa ja tehtaan isännöitsijän valkoisen huvilan ja haravoidut hiekkakäytävät...

Tommi Kinnunen. Kuva: Jussi Vierimaa
Toisaalta Kinnunen tarjoaa mahdollisuuden oppia myös ihan uutta, sukeltaa lasintekemisen outoon ja eksoottiselta tuntuvaan maailmaan, työvaiheisiin, materiaaleihin ja mahdollisuuksiin.

Kinnusen perusteellisuus on ihailtavaa. Oudoistakin termeistä selviää kompastumatta, ja vain retkeily tehdasrakennusten sokkeloissa käy joskus turhan työlääksi, niin että aloin kaivata tuekseni edes jonkinlaista kartantapaista vaikka Nalle Puhin sisäkansipiirrosten tapaan.

Lasintekoon liittyvän sanaston metaforinen hyödyntäminen onnistuu Kinnuselta hyvin. Kuvakieli avautuu helposti mutta ei vaikuta liian tavanomaiselta, ja aforistiset tiivistelmät tarjoavat Kinnusen varmaotteiseen kerrontaan sopivia hidastuksia ja ajatustaukoja.

Kinnunen on kirjailijana kuin romaaninsa vanha Huber, lasiupokkaiden muovailija: Liikkeet ovat varmat, työ tuttu, mutta siltikään ajatus ei harhaile, vaan tekijä on koko ajan tietoinen liikkeittensä tarkoituksesta.

 - - siitä erottaa mestarin: osaaja tietää mitä tekee, mutta mestari ymmärtää työn päämäärän.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit