14. syyskuuta 2018



Kehtolaulu muuttuu kauhunhuudoiksi


Leïla Slimanin romaani on enemmän kuin hyytävä trilleri


Leïla Slimani: Kehtolaulu (Chanson douce, 2016). Suom. Lotta Toivanen. WSOY 2018. 237 s.


Ensin tunnustus: luen harvoin trillereitä. Ranskalais-marokkolaisen Leïla Slimanin (s.1981) romaanista Kehtolaulu kiinnostuin, kun luin, että romaani palkittiin ilmestymisvuonnaan Ranskan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla Goncourtilla ja presidentti Macron nimitti seuraavana vuonna Slimanin Ranskan kulttuurin ja kielen lähettilääksi. Jotain erityistä Slimanin trillerissä täytyi siis olla.

Kehtolaulu on murhatarina, joka alkaa murhan paljastuksella. Pariisilaisessa kerrostalossa on tapahtunut kauheita. Lastenhoitaja on tappanut erittäin raa'asti kaksi hoitolastaan ja yrittänyt surmata itsensäkin. Uhreja kannetaan ambulanssiin, poliisi on eristänyt paikan, ja talon edustalla parveilee uteliaita naapureita.

Miten tilanteeseen on jouduttu? Sitä kirjailija alkaa purkaa täsmällisellä kielellä ja kylmäävän rauhallisesti ja objektiivisesti.


ENSIN ON PERHE, vanhemmat ja kaksi lasta. Isä Paul työskentelee musiikkibisneksessä, äiti Myriam on juristi mutta jäänyt lasten, Milan ja Adamin, synnyttyä kotiin. Äitiys on palkitsevaa, niin hän itselleen todistelee, mutta silti hän alkaa pitkästyä osaansa, ja kun entinen opiskelukaveri tarjoaa hänelle työpaikkaa, alkaa lastenhoitajan etsiskely.

Ei paperitonta, ei liian vanhaa, ei hunnutettua, ei tupakoitsijaa... Paul ja Myriam tietävät, millaista hoitajaa hakevat, mutta tarjolla on vain maahanmuuttajia.

Sitten saapuu Louise, iättömältä vaikuttava, vaalea, nukkemainen nainen, joka jo esittäytyessään lumoaa lapset ja vakuuttaa vanhemmat. Pian hän on kuin "hyvä haltia", joka tekee pariskunnan kodista "täydellisen porvariskodin": hoitaa lapset, laittaa ruuat, tuulettaa ja siivoaa, pesee ja korjaa vaatteet, valmistaa illallisia ja siistii vierailujen jäljet. Muutamassa viikossa Louisen läsnäolosta on tullut välttämätön. 

Jännite syntyy pariskunnan naiivista luottamuksesta ja Louisen arvoituksellisuudesta.

Paul ja Myriam ottavat uudesta huolettomuuden tilastaan kaiken irti, omistautuvat uralleen, laistavat perhe-elämästä ja luovuttavat kotona yhä enemmän Louisen hoidettavaksi. Louisen avulla he voivat ryhtyä herrasväeksi.

Lukija on kuin tulisilla hiilillä, kun Louisen täydellisyys ja hillitty käyttäytyminen alkavat rakoilla. Esiin työntyy piirteitä, jotka yllättävyydessään ja ristiriitaisuudessaan selvästikin enteilevät pahaa. Jopa Louisen huolitellut kynnet ja piparkakkukaulus antavaa aavistaa jotain epämiellyttävää tapahtuvan.

Slimani avaa Louisensa luonnetta ja motiiveja erittäin taidokkaasti. Louisen vihamielisyys vilahtaa aluksi kuin puolivahingossa, mutta vähitellen välähdyksistä kasvaa kokonaisia kohtauksia, joissa lastenhoitaja leikin ja salaisuuksien varjolla muuttuu harkitun pahansuovaksi.


TAVANOMAISESTA MURHATARINASTA Kehtolaulu eroaa vahvassa psykologisuudessaan ja yhteiskunnallisuudessaan. Sitä mukaa kuin kirjailija paljastaa Louisen yksityiselämää, paljastuu myös hänen totaalinen sosiaalinen ja taloudellinen nollatilansa. Hänen ainoa elämänsä on hänen työnsä; jos se häneltä otetaan, hänelle ei jää mitään.

Slimani kurkistaa syvälle päähenkilönsä "hännystelijänsieluun" ja nostaa näkyville kaikki ne nöyryytykset, joita Louisen on pakko jatkuvasti sietää. On miellytettävä ja mielisteltävä, oltava näkymätön mutta täydellinen, alistuttava hyväksikäyttöönsä ja oltava kaikesta kiitollinen, kannettava vaiti vihansa ja kateutensa. Häntä vaivaa tunne, että hän on nähnyt ja kuullut liikaa toisten yksityisyyttä, sellaista yksityisyyttä, jollaista hänellä itsellään ei ole koskaan ollut.

Kehtolaulun Pariisi ja Ranska ovat tylyjä paikkoja osattomille. Slimanin Pariisin talvisissa puistikoissa ei ole rakastavaisia vaan maailman hylkäämiä ja murjomia hytiseviä harhailijoita ja afrikkalaismekoissa talvipakkasella kulkevia hoitajia lapsiarmeijoineen. Romaanin ympäristökuvaus on yhtä kylmäntarkkaa kuin henkilökuvaus.

Silmään pistävät romaanin terävät vastakkainasettelut. Louise osaa käsitellä vieraiden lapsia mutta omaan tyttäreensä hänellä ei ole mitään siteitä. Myriam on itse maahanmuuttaja, mutta ei halua talouteensa pohjoisafrikkalaista. Hän on ollut aina kiinnostunut raaoista rikoksista ja toimii paraikaa tappoon syyllistyneen nuorukaisen puolustusasianajajana tunnuslauseenaan: Meidän tulee osoittaa, että tekin olette uhri. Mutta miten mahtaa määrittyä uhrius hänen oman perheensä tragediassa?


POIKKEUKSELLISEN MIELENKIINTOISEN romaanista tekee se, että mikään ei ole miltä näyttää. Slimanin kerrontatapa vuoroin paljastaa ja kätkee, sanoo suoraan ja vaikenee. Lauseet vaikuttavat toteavilta, mutta ne ovat piilomerkityksillä ladattuja. Suomentaja Lotta Toivanen tavoittaa hienosti Slimanin tekstin kriittiset vihjaukset ja ironiset sävyt.

Kehtolaulun henkilöt eivät ole hyviä tai pahoja, eivät sympaattisia mutta eivät sietämättömiäkään. Lastenhoitaja tekee pahaa, mutta onko hän pohjimmiltaan paha? Perheenjäsenet ovat säälittäviä mutta hekin jollain tapaa turmeltuneita. Ymmärrät tai ainakin yrität ymmärtää heitä kaikkia, sillä Slimanin henkilöissä on piirteitä, joita tunnistat itsessäsi, halusit tai et. Kun henkilöt ovat ympäristönsä tuotteita, kenet pitäisi asettaa vastuuseen?

Leïla Slimanin  Kehtolaulu ei totisesti uneta vaan ravistelee ja kovistelee purevalla tyylillään, hämmentävillä henkilökuvillaan ja avoimeksi jäävillä kysymyksillään. Aika hyvin trilleriltä.


Leïla Slimani. Kuva: Catherine Hélie / Editions Gallimard








Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit