17. syyskuuta 2018



Kesäpäiviä vääränvärisissä mummiloissa 


Jari Järvelä kirjoittaa kansalaissodasta lasten näkökulmasta



Jari Järvelä: Kosken kahta puolta. Tammi 2018. 200 s.





Kansalaissodan tapahtumia on vuoden mittaan käyty läpi sekä dokumentein että fiktion keinoin. Jari Järvelällä  (s. 1966) on kuitenkin tarjota vielä yksi tuore näkökulma. Hänen uusin romaaninsa Kosken kahta puolta tarkastelee vuoden 1918 tapahtumia niiden keskelle joutuneiden kahden tytön kokemina, tosin epäsuorasti. Niitä nimittäin kertoo kuulopuheinaan ja osin kuvitelminaankin noiden tyttöjen lapsenlapsi seitsenvuotias Jari.

Romaani on vahvasti omaelämäkerrallinen. Eletään kesää 1977, ja Jari tulee kotoaan Kouvolasta Vammalan mummiloihinsa. Vierailu vaatii tiettyjä järjestelyjä, koska Aino-mummi ja Sofia-mummi asuvat kahden puolen koskea eivätkä halua olla missään tekemisissä toistensa kanssa.

Aino-mummi asuu Nälkälänmäessä isänsä rakentamassa talossa. Rakennuksessa ei ole vesijohtoa ja sitä lämmitetään puilla. Sofia-mummi asuu keskustassa palkintopuutarhansa ympäröimässä talossa, jonka hallissa kukkuu käkikello ja salongissa matonhapsutkin ovat ojennuksessa.

Aino-mummin suku on ollut punaisia ja Sofia-mummin valkoisia, ja vaikka molemmat mummit ovat olleet kansalaissodan aikana vasta lapsia, Aino 9-vuotias ja Sofia 13-vuotias, väri ei ole lähtenyt heistä kulumallakaan. Voi hyvin kuvitella, millainen järkytys Jarin äidin ja isän rakastuminen on ollut kummankin perheessä.

Pappoja ei enää ole elossa, joten Jarin mummilapäivät kuluvat paljolti omissa oloissa tai naisten juttuja puolisalaa, "Näkymättömänä Poikana", kuunnellen. Sisko ja vanhemmat serkut puijaavat ja höykyttävät nuorempaansa mennen tullen, ja ärrä-viastakin aiheutuu omat hankaluutensa. Mutta onhan Jarilla välillä kaverinaan Vilho, joka on saanut 1918 reiän mahaansa.


KANSALAISSOTAA MUISTELLAAN mummiloissa hyvin eri tavalla. Ainon perhe on joutunut pakenemaan kodistaan keskelle taisteluja ja pelastunut kuin ihmeen kaupalla. Sofian isättömäksi jäänyt perhe pysytteli Kristallipalatsissaan saaressa ja selvisi sekasorrosta neuvokkuutensa ansiosta.

Kun Nälkälänmäessä kerrotaan Vammalan polton ja taistelujen tapahtumista, sanoja ei siistitä edes lasten kuullen. Karmeat yksityiskohdat kiihottavat sarjakuvia ahmivan ja japanilaista hävittäjälentäjää Saburo Sakaita ihailevan Jarin mielikuvitusta. Niinpä hänen kuvitelmansa Aino-mumminkin kokemista taisteluista vaikuttavat välillä kuin sarjakuvista tai toimintafilmeistä kopioiduilta:

Viuh viuh. Luodit viisti Ainon korvien ohi molemmilta puolilta. Aino ravisteli päätään ja huitoi luoteja kauemmas, ne oli hyttysiä vatsat verta vasta puolillaan.

Sofian luona rumat sanat on kielletty, vaikka Sofiakin on joutunut seisomaan kiväärinpiippu ohimolla ja pelkäämään, että koko perhe ammutaan vinttikätkön kivääreillä. Jarin toisesta mummilasta löytämien taistelurunojen säkeet saavat Sofialta tiukan tuomion: hyi olkoon. Runojen pitäisi olla kauniita. Eikä raadella kuin sudet.

Sota kyllä esittäytyy romaanissa kaikessa raakuudessaan, mutta kun tapahtumia kerrataan yhdeksänvuotiaan ymmärryksellä, ne saavat lapsekkaan pintasilauksen ja ahdistavistakin yksityiskohdista ja kohtauksista tulee siedettävää luettavaa. Kerrontaratkaisu on erinomainen.


LUKEMISTA KEVENTÄÄ myös romaanin huumori. Kuulostaa varmaan kummalliselta, mutta nauroin kirjaa lukiessani välillä ääneen. Traagisista kokemuksistaan huolimatta Jarin mummit ovat myös koomisia, ja muidenkin aikuisten käytöksessä on, ainakin 9-vuotiaan kertomana, monenlaista naurettavaa piirrettä.

Sofia-mummi kinuaa Jarilta kehuja ulkonäöstään kuin teinityttö, ja Nälkälänmäen noitamainen isomummi Johanna nauttii, kun saa pelotella Jaria käärmeillä ja pallosalamilla. Toivo-enon korkeushyppynäytös on maalaiskomediaa parhaimmillaan, ja Jarin uimaan opettamisen käänteet oli pakko lukea uudestaan ja vieläkin uudestaan.

Parasta romaanissa on tietysti sen päähenkilö, välillä Nykysuomen sanakirjaa opetteleva ja mielikuvituskaverinsa kanssa tarinoiva Jari, joka yrittää parhaansa pärjätäkseen isompiensa kanssa ja täyttääkseen aikuisten odotukset. Hän on sinnikko, joka ei lannistu epäreilustakaan kohtelusta ja ohittaa vastoinkäymisensä vahvalla itseironialla.

Järvelä liikkuu Jarinsa maailmassa uskottavasti ja kaikki sen erilaiset tunnut ja tunnelmat tavoittaen. Lapsuutensa ja 70-lukunsa muistavalle romaanissa on runsaasti tunnistettavia ja samastuttavia hetkiä.

Jari Järvelä. Kuva: Markko Taina
Järvelän seitsenvuotiaan päähenkilön maailmaan kuuluvat vahva kuvittelu ja liioittelu, uteliaisuus ja väärinymmärrykset, ihmettely ja kysely. Nuoren Jarin verbaalinen lahjakkuus, kertoo hän sitten sankarimummoistaan tai päivän säästä, on sitä luokkaa, että eihän hänestä voi muuta kuoriutua kuin tuleva kirjailija.

Ikkunan ulkopuolella välkähtää. Ulahdan kuin urkupilli Yoko Tsunon edessä. En kerkeä laskea välähdyksestä kuin YKS ennen kuin ukkonen ärjähtää ja tutisuttaa lattialautoja, hetekat soi symbaaleina. Ikkuna tempautuu tuulessa auki ja lasi helähtää rikki kun kamana iskee seinään. Sade poraa ikkunalautaan ja lattiaan reikiä, verhot piiskaa ilman vereslihalle.


LAPSIKUVAUKSIA nykykirjallisuus tarjoaa kovin vähän. Tässä olisi yksi sellainen ja vielä kahdessa aikatasossa. Jari Järvelän rakenteeltaan ja kieleltään mainio ja sisällöltään moniulotteinen romaani Kosken kahta puolta ansaitsisi ehdottomasti paikkansa syksyn palkintomittelöissä.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit