5. maaliskuuta 2018




Venäläistä väkeä omimmillaan 


Ljudmila Ulitskajan novelleissa rähistään ja rakastetaan täysillä ja tosissaan



Ljudmila Ulitskaja: Meidän tsaarimme väkeä (Ljudi nashego tsarja, 2007). Suom. Arja Pikkupeura. Siltala 2018. 333 s.



Suomentaja Arja Pikkupeuralle lämmin kiitos uudesta Ljudmila Ulitskaja -suomennoksesta. Vastikään 75 vuotta täyttänyt Ulitskaja (s. 1943) jatkaa kertomuskokoelmassaan Meidän tsaarimme väkeä kansansa elämäntavan ja luonteenlaadun tarkastelua tutulla keveän tuntuisella  mutta ytimeltään syvällisellä tyylillään, ja Pikkupeura pitää jälleen huolen vivahteikkaasta suomennoksesta.

Lähes neljäkymmentä kertomusta sisältävä kokoelma on ryhmitelty neljäksi osastoksi. Aluksi esitellään "Meidän tsaarimme väkeä" ja sitten "Veren salaisuudessa" liikutaan perimän tuntumassa. "He elivät kauan..." -osastossa kuljetaan elämänmittaisia matkoja, ja "Matkaenkelissä" on tarjolla satakunta sivua pikkutarinoita.



ELÄMÄKERTATARINOISSA Ulitskaja pääsee esittelemään, millaisten koettelemusten läpi vanhaksi eläneet ihmiset, sellaiset kuin Nikolai Afanasjevitš ja Vera Aleksandrovna, ovat saaneet kulkea ennen kuolemaansa.

Ulitskaja kirjoittaa hänelle tyypillisen pisteliäästi mutta sen enempää osoittelematta: Pitkän elämänsä aikana he olivat ennättäneet menettää kaikki sukulaiset, ystävät ja naapurit, väkeä oli kadonnut talo-, katu- ja kaupunkikaupalla. On siis suoranainen ihme, että pariskunta on säilynyt elävänä järjestelmän ja historian hirmutöistä, mutta Verapa onkin pitänyt ruhtinaallisen syntyperänsä salassa jopa tyttäriltään.

Nikolain ja Veran elämäntarinan toinen leimallinen piirre on siitä huokuva lämpö, puolisoiden välinen rakkaus, tytärten ja heidän vanhempiensa syvä keskinäinen kiintymys ja kirjailijan myötätunto kuvattaviinsa. Perhe on tärkeä, perhesiteitä vaalitaan. Ulitskajalla yhteisöllisyys nousee aina yksilön oman edun edelle.

Vaikka läheskään kaikissa novelleissa kuolema ei tule lempeästi - ja kuolemia näissä novelleissa totisesti on - , niidenkin taustalla on usein suuri rakkaus. Virheiden korjaamisen aika meni umpeen, mutta kuolema ikään kuin panee asiat tolalleen ja asettaa vainajan hänelle kuuluvaan arvoon.



ULITSKAJAN HENKILÖT ovat pääosin tavallista väkeä. He elävät ahtaalla ja kokevat kovia. Asunnot ovat surkeita ja ruoan saanti työn takana. Virastot toimivat lahjuksilla, ja matkustaminen onnistuu, jos on onnistuakseen.

Vammaisia ja sairaita on novelleissa paljon ja kauneuttakin lähinnä katsojan silmässä. Juopottelevien miehenretaleiden halukkaat silmät hamuilevat hemaisevia petikavereita heti kun sellaisia tielle sattuu, mutta vaimoja kohdellaan kaltoin. Eläimet pyörivät jaloissa siinä missä lapsetkin.

Silti vaikeuksissa on puolensa ja tragiikasssakin komiikkaa.

Kun novellissa "Lyhytsulku" talon sähkönsaanti häiriintyy, salapari pääsee pimeässä toteuttamaan mielihalujaan, ja samaan aikaan joku asukkaista "eksyy" yhteiskeittiössä naapurinsa herkulliselle stroganoffkattilalle. Sokea vanhus voi talon kerrankin hiljennyttyä nauttia patterisoittimestaan täysin siemauksin rakasta Beethoveniaan, ja elämäänsä pettynyt keski-ikäinen uskaltaa komeronsa totaalisessa pimeydessa hankkiutua vihdoinkin kaipaamaansa vapauteen - hirteen.

Ulitskajan huumorissa on runsaasti hirtehisiä piirteitä, mutta pessimistiä hänestä ei saa tekemälläkään. Hänen väessään on aina jotain myötätuntoa ja ymmärtämystä herättävää tosikkoutta, lapsekkuutta tai höpsöyttä, eikä kulttuuriväki tee poikkeusta.



"MATKAENKELI"-osaston lyhyissä novelleissa kertoja on usein kirjailija, kuka sitten lieneekin. Hän matkustaa paljon esiintyäkseen kirjojensa esittelytilaisuuksissa ja pääsee ihmettelemään tielleen osuvia sattumuksia ja matkalla kuulemiaan juttuja. Jotkut tarinoista voisi hyvin kuvitella lehtien kolumneiksi.

Monet pikkutarinoista lienevät mukana vain hassunkurisuutensa vuoksi, mutta joistakin voi lukea myös selkeitä kannanottoja. Suojelusenkelit kertoja kelpuuttaa elämäänsä mieluusti, mutta lukekaapa novelli "Niin kuin kirjoitettu on" turistien Siinainvuori-retkestä, niin johan selviää, missä kulkee hänen uskovaisuutensa raja.

Matkoilla kertoja törmää monenlaisiin ennakkoluuloihin sekä itsessään että ympäristössään. Avartava kokemus voi olla vaikkapa newyorkilainen eläinten messu tai "lempiarabin" löytyminen. Jälkimmäisen tarinan itseironiset loppuvirkkeet osuvat myös lukijaan: Harmi etten muista hänen nimeään. Ne arabinimet ovat sellaisia, eivät millään jää mieleen.

Kannattaa muutenkin kiinnittää erityistä huomiota novellien viimeisiin virkkeisiin. Ulitskajalla jos kenellä on hallussaan säväyttävän lopettamisen taito.



PERINNÖLLISYYSTIETEILIJÄN koulutus näkyy Ulitskajan kiinnostuksessa "Veren salaisuuksiin". Osaston neljässä novellissa etualalla ovat biologisen isyyden selvitykset.

Perinnöllisyystiede! Sille tuohon yksinkertaiseen kysymykseen vastaaminen on pikkujuttu, sylkäisyn kokoluokkaa. Otetaan DNA-näyte vanhemmilta ja lapselta, vanhemmat voi myös jättää väliin ja ottaa näytteen mummolta ja vaarilta, ja vastaus on yhtä selvä kuin kaksi kertaa kaksi on neljä: Maksettava on!
Ljudmila Ulitskaja. Kuva: András Kovács

Mutta eihän Ulitskaja olisi Ulitskaja, jos asiat jäisivät ruplatasolle. Yleisesti ottaen Ulitskajan isät ja äidit ovat laajasydämisia ja jalomielisiä. Biologia on heille toisarvoinen asia kiintymykseen verrattuna.

Meidän tsaarimme väki käy tämän tästä vieraissa, viipyy siellä kauankin mutta palaa takaisin, kun on saanut tarpeeksi pahasti siipeensä. Meidän tsaarimme väki antaa anteeksi, yrittää uudelleen ja pitää huolta pienimmistään, olivatpa he sitten omia tai syrjäpoluilla alkunsa saaneita. Perheinstituutio joustaa siinä määrin ja joka suuntaan, että länsimainen parisuhde- ja perheterapeutti olisi ihmeissään.

Toki novelleissa on paljon myös väkivaltaa. Juopottelu ja vaimon piekseminen on kokoelman alkupuolen kertomuksissa melkein maan tapa. Mutta Ulitskaja ei ole moralisti; hän on humanisti. Hän ei saarnaa; hän näyttää elämästä sen pimeät ja valoisat puolet, tässä järjestyksessä ja parasta toivoen.

Tämä on minun kansaani. Ihan omimmillaan.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa

Anna Soudakova: Varjele varjoani