tiistai 20. maaliskuuta 2018

20. maaliskuuta 2018




Lopun ajan lähestyessä keinot kovenevat 


Pauliina Rauhalan uusi romaani Synninkantajat rohkenee katsoa herätysliikkeen sielunhoidon yöpuolelle


Pauliina Rauhala: Synninkantajat. Gummerus 2018. 368 s.



Katso, pappa, miten aurinko paistaa pienestä kolosta pilvien välistä. Ihan kuin taivaaseen olisi tullut reikä, josta Jumala puhuu. Tuommoisesta reiästä Jeesus laskeutuu viimeisenä päivänä ruskeat nahkasandaalit edellä ja valkoinen viitta ja tumma tukka hulmuten. Pappa, nyt olisi sopiva ja oikea hetki. Minua ei pelottaisi yhtään. Sanoisin Jeesukselle vain, että Jumalan terve ja vihdoinkin.

Näin juttelee alakouluikäinen Aaron Taisto-papalleen kesäiltana linturetkellä. Seuroissa pappa on saarnannut maailmanlopun lähestymisestä, mutta Aaronille se ei ole mikään ongelma, onhan hän uskovainen Jumalan lapsonen.

Pauliina Rauhalan (s. 1977) toinen romaani Synninkantajat sijoittuu esikoisteoksen Taivaslaulu (2013) tavoin vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piiriin. Taivaslaulu kertoo nuoresta avioparista Viljasta ja Aleksista, joiden perheelle herätysliikkeen ehkäisykielto uhkaa käydä ylivoimaiseksi koettelemukseksi. Tarina sai suuren suosion myös kahtena teatteriversiona.


SYNNINKANTAJISSA ollaan pienellä paikkakunnalla Pohjanmaalla 1970-luvun lopulla. Aaronille toinen tärkeä isovanhempi on äidin puolen Aliisa-mummo, joka lestadiolaisuudestaan huolimatta on uskonasioissaan paljon Taisto-pappaa avaramielisempi. Kun taistelu vääräuskoisia vastaan kovenee, rajanvedot ja säännöt tiukkenevat. Taisto-papan tehtävä  saarnamiehenä ja Siionin muurien vankkumattomana vartijana on hoitaa Aliisa visusti omiensa joukkoon.

Aliisa on alun alkaen tehnyt väärin mennessään naimisiin uskottoman kanssa. Hänen Jalmarinsa on jo haudassa, mutta nuorin tytär Auroora uhkaa jatkaa äitinsä jäljissä rakastuessaan hänkin vääräuskoiseen. Nyt Aliisalta vaaditaan julkista parannuksentekoa. Hänen on pantava tyttärensä järjestykseen ja erottava hänelle rakkaasta kirkkokuorosta ja diakoniatyöstä, tai hänet julistetaan "sidotuksi" eli erotetaan herätysliikkeestä.

Aurooran osa ei ole kadehdittava, mutta vaikeinta on Aaronilla kahden rakkaan isovanhemman erimielisyyksien välissä. Näkökulmia vaihdellen kirjoitettu romaani vuoroin suututtaa ja liikuttaa. Kun Aaron ahdistuksissaan kirjoittaa henkilökohtaiseen  Tärkeiden Asioiden vihkoonsa suurin kirjaimin: "Lasta ei saa koskaan pakottaa valitsemaan", lukijalla on itku kurkussa.

Toisaalta Aaronin kanssa on myös hauskaa. Pikkuvanha, sisäisissä maailmoissaan vaelteleva ja herkkä Aaron on kuunnellut tarkasti pappansa saarnoja ja opetuksia mutta lukenut myös Tex Willerit ja osaa Siionin virsien lisäksi Uralin pihlajat ja Pavarotit. Omissa oloissaan viihtyvän pikkupojan elämä ei suinkaan ole väritöntä vaan hänen pääkopassaan tapahtuu paljon ja huikeita asioita. Totta Mooses!


ROMAANIN IHMISKUVAT eivät ole mustavalkoisia, vaikka lukijana mielellään asettuukin rauhaa rakentavan Aliisan puolelle tinkimätöntä Taistoa vastaan. Kun vanha kalamies Taisto kulkee luonnossa, hoitaa kasvejaan, ruokkii lintujaan ja opastaa nuorta Aaronia, hänestä löytyy viisautta ja lempeyttä yllin kyllin. (Vain Eeva-vaimolleen hänen on jostain syystä vaikea olla ystävällinen.)

Rauhala näyttää, kuinka saarnamiehen asema pakottaa Taisto-papan ratkaisuihin, joista hän itsekin kärsii. Romaanin nimi Synninkantajat viittaakin oikeastaan sen kaikkiin henkilöihin. Syntejä eivät kanna vain ne, jotka syntisiksi saarnataan, vaan sijaiskärsijöinä niiden alla tuskailevat kaikki syntisiksi "sidottujen" läheiset ja erityisesti suojattomimmat.

Viidennen äänen Rauhala antaa romaanissaan sen fiktiiviselle kirjoittajalle, jonka Matkakertomus-nimisissä tilityksissä teemaa on selvästikin tarkoitus syventää ja yleispätevöittää. Ajatus uuden kirjan löyhästä liitoksesta esikoisteokseen on mainio, mutta Matkakertomuksen sisällöstä en oikein innostunut. Olisin luottanut lukijan kykyyn laajentaa teemaa itse mielessään.

Minua alkoi mietityttää, millaisessa tilanteessa hoitokokousten kaltainen hätäännys syntyi ja levisi. Millaiset yhteiskunnalliset muutokset ajassa aiheuttivat sen, että hengellinen yhteisö alkoi käpertyä itseensä ja käyttää henkistä väkivaltaa omiaan "suojellakseen"? Romaaniin liitetyt fiktiiviset pöytäkirjat antavat joitain vastauksia.


PAULIINA RAUHALAN romaanin kieli on niin tunteikasta, maalauksellista, runollista ja runsasta, että ymmärrän Matkakertomuksen myös tarkoituksellisiksi tauoiksi, joissa kertomatyyli hetkeksi rauhoittuu asiaproosaksi. Silti viihtyisin hyvin koko romaanin matkan Rauhalan kaunokirjallisessa kielikylvyssä.

Synninkantajissa yksinkertainen agraari elämäntapa ja väkevä luontosuhde on kuvattu niin antaumuksella ja myötäeläen, että haluaisi itsekin olla kulkemassa romaanin poluilla ja peltovierillä, käydä Taisto-papan kanssa kalassa ja Aliisa-mummon kanssa männynjuuria kaivelemassa.

Arkiaskareet tuntuvat Rauhalan kuvaamina pyhäisemmiltä kuin mitkään saarnatilaisuudet, vaikka Aaronin mielestä pappa julistaa Sanaa kuin orkesterinjohtaja, jota itse Jeesuskin tottelisi. Jopa pyykkien mankeloinnista tulee seesteinen olo, kun Aaron katsoo mankelointiliinan sisältä paljastuvaa lakanaa ja ajattelee: Ei siinä löydy ryppyä, / ei mitään saastaista.

Jo Taivaslaulussa Pauliina Rauhala osoitti kuvallisen kielenkäytön taitonsa, ja Synninkantajissa kaikkiin aisteihin vetoava kuvallisuus saa vielä lisää tehoja. Runsaimmat ja erottuvimmat luontohavainnot ja -metaforat ovat lintumaailmasta, jolla on romaanissa muutoinkin monenlaista symbolista tehtävää.



VÄLISTÄ KIELTÄMÄTTÄ tuntui jo siltä, että vähempikin kuvakieli riittäisi, mutta toisaalta symboliikka toimii erinomaisesti kalastustermeineen, arkkeineen, linnunpönttöineen ja sähköaitoineen. Monet symboleista ovat peräisin hengellisestä kielestä, jota Rauhala käyttää muutoinkin henkilöidensä sieluntiloja avaamaan.

Raskaasta aiheesta huolimatta romaanissa on myös keveät hetkensä ja humoristiset kohtauksensa. Rakastumisen tilaa kuvatessaan Pauliina Rauhala panee tanssimaan lehmätkin, vaaleanruskeat nupopäät ja laikukkaat ayrshiret, ja Aaronin ja Aliisan-mummon aurinkoisissa Mooses-leikeissä olisin vaikka kavala faarao, kunhan vain pääsisin mukaan.

Pauliina Rauhala on niin taitava lapsen sisäisen maailman kuvaaja, että jään hyvin innostuneena odottamaan hänen seuraavaa kirjaansa - lastenkirjaa.

Pauliina Rauhala. Kuva: Vesa Ranta













Ei kommentteja:

Lähetä kommentti