keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

14. maaliskuuta 2018



Tältä tuntuu tulokkaasta  

Elin Willowsin esikoisromaania lukee kuin ihmiskoetta


Elin Willows: Sisämaa (Inlandet). Suom. Raija Rintamäki. Teos 2018. 191 s.



Paikassa jossa ihmiset katsovat tutkivasti. Paikassa jossa minut huomataan uudeksi tulokkaaksi. Joudun selittämään ruokakaupassa: Kyllä, asun täällä, olen muuttanut tänne.

Nykyään Vaasassa asuvan kulttuuritoimittajan Elin Willowsin (s. 1982) esikoisromaanissa Sisämaa parikymppinen nainen on muuttanut Etelä-Ruotsin rannikolta pikkukylään napapiirin tuntumaan. Kylä on poikaystävän kotiseutua, mutta ennen kuin muuttoauto on purettu, on jo selvää, että pari ei koskaan asetu asumaan yksiin.

Nimeämätön minäkertoja vuokraa kuitenkin itselleen asunnon, saa töitä paikallisesta ruokakaupasta ja jää toistaiseksi paikkakunnalle. Miksi hän jää, vaikka poikaystäväkin hankkiutuu opiskelemaan etelään ja löytää siltä pian uuden tytön seurakseen. Miksi hän ei lähde takaisin?

Willowsin romaani herättää paljon kysymyksiä mutta tarjoaa vähän vastauksia.

Sisämaassa ulkoiset puitteet ovat kuin laboratoriossa. Eletään syrjäisessä, rajatussa ja tapahtumaköyhässä ympäristössä ja yhteisössä, jossa kaikilla on paikkansa ja tehtävänsä. Lukijan tehtävä on seurata, miten omilleen jäänyt nuori nainen asettuu hänelle vieraaseen maisemaan ja yhteisöön, ja miten ympäristö suhtautuu häneen? Miten hän selviytyy pettymyksestään? Kotiutuuko hän? Haluaako hän edes kotiutua?

Kirja kansipaperissa kysytään: voiko aloittaa alusta missä tahansa, luoda itselleen uuden elämän jossakin muualla? Nykyisessa pakolaistilanteessa kysymykset ovat erityisen akuutteja, mutta Willowsin romaanissa ei puhuta pakolaisista. Siinä etsitään oman paikan ja olemisen tuntua yleisemmällä tasolla.


POHJOISEN PIKKUKYLÄN vastaanotossa Janten lakien luulisi olevan enemmän kuin arvossaan. Kertojaa kohdellaan kuitenkin aivan asiallisesti, kysellään, mutta ei painosteta, otetaan mukaan ja jätetään rauhaan, aivan miten hän milloinkin tahtoo.

Hänen arkipäivänsä täyttyvät rutiineista töissä ja asunnolla, ja viikonloppuisin hän käy tuttujensa kanssa Hotellilla juhlimassa. Hän ajaa ajokortin, ostaa vanhan auton ja käy välillä ajelemassa. Kun entinen poikystävä pistäytyy kotonaan, he tapaavat kuin tottumuksesta. Joskus hän viihtyy hetken aikaa luonnossa.

Mitään dramaattista ei tapahdu, ja jos kylässä jotain poikkeavampaa tapahtuukin, se ei tunnu koskettavan kertojaa millään tavalla. Hän elää vailla menneisyyttä ja tulevaisuutta, ja hänen passiivisuutensa on silmiinpistävää. Mutta ei hän vaikuta erityisen onnettomaltakaan.

Välistä hänen reaktionsa viittaavat masennukseen, mikä hänen tilanteessaan tuntuisi aika luonnolliselta. Hän tuntee merkillistä väsymistä, potee unettomuutta, kärsii hengitysvaikeuksista, eristäytyy ja on iloton. Kuuluuko vetäytyvyys kuitenkin hänen persoonallisuuteensa? Onko hän jälleen yksi sivullinen kirjallisuuden lukuisassa sivullisjoukossa?



LUKIJAN MIELENKIINTO herpaantuisi, ellei Willowsin kertoja välillä katsoisi myös ympärilleen ja poimisi siitä näkyville ja kuuluville tyypillisen syrjäkylän tapoja ja piirteitä kuin esineitä sekatavarakaupan hyllyltä. Leipäjuustoa ja hilloja. Näyttäviä autonvanteita. Ollen kioskin irtokarkit. Murre: "Ohan täällä niin saatanan nättiä."

Ainoa mihin kertoja pyrkii luomaan edes jollain tavoin aktiivisesti siteen, on luonto. Luonto on ollut minun paikkani vaikkei olekaan ollut ulottuvillani. - - Minulla ei ole samaa hiljaista tietoa kuin jollakin toisella, en nauti luonnosta, en tunne sen toimintaa, mutta olen lähellä luontoa.

Avaimia kertoja sisimpään pääsemiseksi löytyykin juuri luonnosta ja luonnonkuvista. Täytetty karhu, jäällä ajaminen, pureva pakkanen, kaamos, yötön yö, kaikille niille löytyy vastineensa myös kertojan henkilökohtaisesta sisämaasta, sielunmaisemasta.

Romaanin pääpyrkimys, etsiytyminen kohti kertojan sisätilaa, näkyy myös Willowsin erikoislaatuisessa kerrontatekniikassa.

Willowsin kirjoittaa peräkkäin lyhyitä, tarkoin harkittuja proosakatkelmia, jotka rikkovat kronologiaa mennen tullen. Romaani etenee ihan omalla logiikallaan mutta pysyy silti hyvin kuosissa. Tuntuu kuin oltaisiin jossain ajattomassa tilassa eikä silti aivan pydähdyksissä. Johonkin suuntaan edetään, mutta mihin?

Olen optimisti. Alan uskoa, että kertoja löytää hukkaamansa tunteet uudestaan ja kotiutuu elämäänsä, löytää täkäläisyytensä, oli se sitten missä tahansa. Sillä vaikka

on tavallinen tiistaipäivä eikä tapahdu mitään erityistä, mutta silti tämä on jotain. Minä. Täällä. Metsässä. Nyt. Tämä tuntuu melkein siltä mitä joku täkäläinen voisi tehdä.


Elin Willows. Kuva: Frank A. Unger














Ei kommentteja:

Lähetä kommentti