22. toukokuuta 2017
Työmaana ihmisaivot
Tapauskertomuksia neurokirurgin työstä
Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (Do No Harm, 2014). Suom. Ulla Lempinen. S&S 2017. 336 s.
Jo ennen teostaan Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta englantilainen Henry Marsh (s. 1950) on ollut suuren yleisön tiedossa. Vuonna 2007 ensiesityksensä saanut dokumenttielokuva The English Surgeon kertoo Henry Marshin ja hänen ukrainalaisen kollegansa Igor Petrovitch Kuriletsin työstä Ukrainan varsin puutteellisissa sairaaloissa ja samalla niistä eettisistä ja ammatillisista valinnoista, joita he joutuivat jatkuvasti tekemään.
Marshin työstä Ukrainassa kerrotaan jonkin verran myös vastikään suomeksi ilmestyneessä kirjassa, mutta suurin osa kirjan tapauskertomuksista on Englannista. Marsh tähdentää, että kertomukset ovat tosia, vaikka hän onkin joutunut muuttamaan yksityiskohtia henkilöiden anonyymiyden säilyttämiseksi.
Sankariviittaa Marsh kaihtaa, innostustaan hän ei peittele. Aivokirurgin elämä ei ole milloinkaan tylsää, ja se saattaa olla erittäin palkitsevaa, mutta siitä pitää maksaa hinta. Marshin toiveena on, että lukija ymmärtäisi lääkäreiden olevan ammattilaisia ja samalla ihmisiä.
DO NO HARM, kirjan alkuperäinen nimi, viittaa länsimaisen lääketieteen isäksi nimettyyn Hippokrates Kosilaiseen, jota Marsh siteeraa teoksensa alkuun. "Tärkeintä on olla vahingoittamatta..." Ihmisaivojen leikkaaminen on kuitenkin niin hiuksenhienoa työskentelyä, että vahingoittumisen vaara on suuri ja todellinen.
Vaikka enin osa teoksen potilaskertomuksista päättyy lukijan helpotukseksi hyvin, Marsh uskaltaa kertoa myös pelkistä sattumista, puhtaasta tuurista, ikävistä seurauksista ja masentavista epäonnistumisista. Lääkäri ei tee ihmeitä, vaikka potilaat sellaisia odottaisivatkin.
En tiedä tarkalleen, millaista kohderyhmää Marsh on kirjalleen ajatellut, mutta lääketieteestä jotain tietävä saanee leikkausten kulusta paremman käsityksen kuin kaltaiseni täysin ulkopuolinen. Tietämättömyys ei kuitenkaan ole este tempautua mukaan kirjan tapahtumiin. Leikkaussaliosuudet on ammattitermeineenkin kirjoitettu niin intensiivisiksi, että leikkauksia seuraa henkeään pidätellen.
NEUROKIRURGIAAN suuntauneelle Marshille selvisi jo varhain, että leikkaaminen on hänen työssään yleensä helpoin vaihe. Vanhempi kollega kertoi hänelle, että varsinaiset vaikeudet liittyvät päätöksiin. Läheskään aina ei ole selvää, leikatako vai jättää leikkaamatta. Ja kuinka selittää vaihtoehtoja ja niiden seurauksia potilaalle ja hänen omaisilleen?
Vaikka potilailla tai omaisilla on päätösvalta, he siirtävät päätöksen yleensä lääkärille. Mitä sinä tekisit, jos kyseessä olisi oma äitisi? Marsh kirjoittaa: Juuri sitä jokaisen potilaan pitäisi kysyä lääkäriltään, mutta useimmat eivät kehtaa, koska kysymys vihjaa lääkäreiden toimivan omalla kohdallaan toisin kuin he suosittelevat potilailleen.
Potilaan ja hänen omaisensa asemaan asettumista helpottaa, kun on itse iän myötä joutunut kokemaan samanlaista hätää. Marshin neuvo nuorille lääkärikokelaille onkin, ettei lääkäri voi koskaan kärsiä liikaa.
Toinen tärkeä neuvo on kertoa aina totuus mutta kaikkea toivoa viemättä.
Kirjoittaja tunnustaa todella vaikeaksi tasapainoilla realismin ja optimismin välillä, mutta jo netistä saatava tieto tekee mahdottomaksi suoltaa valkoisia valheita. Toivon tarjoaminen näyttää olevan pitkälti sananvalintakysymys. Jos meillä on onnea...saattaa olla...
Toivon ja toivottomuuden kysymys on kaksijakoinen. Kirjoittaja miettii, kuinka tiukasti me tarraudumme kiinni elämään ja kuinka paljon kärsimys vähenisikään, jos emme tekisi niin. Elämä ilman toivoa on toivottoman vaikeaa, mutta loppujen lopuksi toivo pitää meitä niin helposti pilkkanaan.
ELÄMÄSTÄ, KUOLEMASTA JA AIVOKIRURGIASTA ei ole raskasta luettavaa, vaikka siinä elämän ja kuoleman rajamailla liikutaankin. Työstään Marsh kertoo välillä lähes huimapäisesti, eikä hän kaihda huumoriakaan. Tohtorin itsetunto on kohdillaan, ja välistä apulaislääkärit saavat kuulla kunniansa, mutta ymmärrän kirjoittajan pyrkivän paikoin tekopirteälläkin rempseydellään mahdollisimman rehelliseen omakuvaan.
Välistä kirjoittaja ihan sanatarkasti vittuuntuu koko systeemiin: naurettaviin koulutuksiin, joustamattomaan sairaalahallintoon, ainaisiin kululeikkauksiin, toimimattomiin tietojärjestelmiin ja koko brittiläisen sairaanhoidon tilaan. Mutta seuraavassa luvussa hän jo tekee kaikkensa 12-vuotiaan Darrenin pelastamiseksi.
Marshin toive siitä, että kirja auttaisi lukijoita ymmärtämään lääkärin työssään kohtaamia teknisiä ja inhimillisiä vaikeuksia, toteutui ainakin minun kohdallani. Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta on kiinnostavasti kirjoitettu, humaani ja ajatteluttava tietokirja modernin lääketieteen upeista mahdollisuuksista ja syvästi inhimillisistä kipukohdista.
NEUROKIRURGIAAN suuntauneelle Marshille selvisi jo varhain, että leikkaaminen on hänen työssään yleensä helpoin vaihe. Vanhempi kollega kertoi hänelle, että varsinaiset vaikeudet liittyvät päätöksiin. Läheskään aina ei ole selvää, leikatako vai jättää leikkaamatta. Ja kuinka selittää vaihtoehtoja ja niiden seurauksia potilaalle ja hänen omaisilleen?
Vaikka potilailla tai omaisilla on päätösvalta, he siirtävät päätöksen yleensä lääkärille. Mitä sinä tekisit, jos kyseessä olisi oma äitisi? Marsh kirjoittaa: Juuri sitä jokaisen potilaan pitäisi kysyä lääkäriltään, mutta useimmat eivät kehtaa, koska kysymys vihjaa lääkäreiden toimivan omalla kohdallaan toisin kuin he suosittelevat potilailleen.
Potilaan ja hänen omaisensa asemaan asettumista helpottaa, kun on itse iän myötä joutunut kokemaan samanlaista hätää. Marshin neuvo nuorille lääkärikokelaille onkin, ettei lääkäri voi koskaan kärsiä liikaa.
Toinen tärkeä neuvo on kertoa aina totuus mutta kaikkea toivoa viemättä.
Kirjoittaja tunnustaa todella vaikeaksi tasapainoilla realismin ja optimismin välillä, mutta jo netistä saatava tieto tekee mahdottomaksi suoltaa valkoisia valheita. Toivon tarjoaminen näyttää olevan pitkälti sananvalintakysymys. Jos meillä on onnea...saattaa olla...
Toivon ja toivottomuuden kysymys on kaksijakoinen. Kirjoittaja miettii, kuinka tiukasti me tarraudumme kiinni elämään ja kuinka paljon kärsimys vähenisikään, jos emme tekisi niin. Elämä ilman toivoa on toivottoman vaikeaa, mutta loppujen lopuksi toivo pitää meitä niin helposti pilkkanaan.
ELÄMÄSTÄ, KUOLEMASTA JA AIVOKIRURGIASTA ei ole raskasta luettavaa, vaikka siinä elämän ja kuoleman rajamailla liikutaankin. Työstään Marsh kertoo välillä lähes huimapäisesti, eikä hän kaihda huumoriakaan. Tohtorin itsetunto on kohdillaan, ja välistä apulaislääkärit saavat kuulla kunniansa, mutta ymmärrän kirjoittajan pyrkivän paikoin tekopirteälläkin rempseydellään mahdollisimman rehelliseen omakuvaan.
Välistä kirjoittaja ihan sanatarkasti vittuuntuu koko systeemiin: naurettaviin koulutuksiin, joustamattomaan sairaalahallintoon, ainaisiin kululeikkauksiin, toimimattomiin tietojärjestelmiin ja koko brittiläisen sairaanhoidon tilaan. Mutta seuraavassa luvussa hän jo tekee kaikkensa 12-vuotiaan Darrenin pelastamiseksi.
Marshin toive siitä, että kirja auttaisi lukijoita ymmärtämään lääkärin työssään kohtaamia teknisiä ja inhimillisiä vaikeuksia, toteutui ainakin minun kohdallani. Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta on kiinnostavasti kirjoitettu, humaani ja ajatteluttava tietokirja modernin lääketieteen upeista mahdollisuuksista ja syvästi inhimillisistä kipukohdista.
 |
| Henry Marsh. Kuva: Simon Clark |
Kommentit
Lähetä kommentti