9. helmikuuta 2017
Asetelmamaalari Klingsorin elämä ja työt
Torgny Lindgren valloittaa aina uudestaan
Torgny Lindgren: Taiteilija Klingsor (Klingsor, 2014). Suom. Liisa Ryömä. Tammi 2017. 173 s.
Tunnustan olevani Torgny Lindgrenin (s. 1938) uskollinen ihailija. Lindgrenin uusin romaani, Liisa Ryömän jälleen taitavasti suomentama Taiteilija Klingsor, on yhtä nautittavaa luettavaa kuin edeltäjänsä.
Torgny Lindgrenin henkilöt ovat yksi toisensa jälkeen originelleja, niin nytkin. Kuten kirjan nimikin sanoo, kyseessä on taiteilijaromaani, vaikka varsinainen elämäkerta västerbottenilaisesta (tietysti!) taidemaalarista Klingsorista on oikeastaan vasta tekeillä. Romaanissa tarkemmin määrittelemätön "me" kerää siihen aineistoa kuvataiteilijan kanssa välittömästi tai välillisesti tekemisissä olleilta ihmisiltä.
Heitä tosin ei ole paljon, ja taiteilijan tuotantokin on hävinnyt lähes kokonaan. Yksi hänen säilyneistä töistään riippuu Klingsorin ränsistyneen, tyhjillään olevan kotitalon uunimuurin vieressä ja esittää sokerikulhoa. Vai onko se kahvikuppi (Öljy kankaalle, "Sinijuovainen kahvikuppi", 32 x 29 cm, signeeraus 1941)?
No, jostainhan elämäkerta pitää aloittaa, eikä tervalta haiseva Klingsortalo maalauksineen ole ollenkaan huono lähtökohta etenkään, kun elämäkerturi suhtautuu asiaansa yhtä vakavasti ja antaumuksella kuin Klingsor taiteeseensa. Kaikilla taloilla ja kaikilla ihmiselämillä on oma omituinen sisältönsä. Se pitää vain osata tulkita.
OSA LUKUNAUTINNOSTA syntyy jo siitä, että Lindgren kirjoittaa Klingsoristaan tapansa mukaan kvasidokumentaarisesti. Taiteilijan elämää ja teoksia jäljitetään haastattelujen, saatavissa olevien kirjekatkelmien, muutamien valokuvien, lehtijuttujen ja kuulopuheiden avulla. Yllättävän paljon selviää, vaikka opiskelusta Tukholmassa ja Pariisissa onkin niukasti faktatietoa.
Toden tuntua tarinaan tuovat myös Lindgrenin viljelemät viittaukset tunnettuihin kirjailijoihin, kuvataiteilijoihin ja filosofeihin. Mm. päähenkilön Klingsor-nimellä on oma mainio viitekehyksensä.
Parasta Lindgrenin kerronnassa on jälleen kerran henkisen ja aineellisen riemukas rinnakkainelo. Hengen lento katkeaa tavan takaa materian autuuteen eli ruokaresepteihin, joissa tirisevät läskinpalat, siansorkat, kuivalihat, makkarat, sillinpyrstöt ja hauenkallot, pavut, puikulat ja pihlajanmarjat, kaikki klingsorilaisittain sovussa ja muhevina.
Aitoklingsorilaisen muhennoksen ääreen päässyt elämäkerturi toivookin, että osaisi kirjoittaa ei vain samoin kuin Klingsor maalasi vaan myös samoin kuin hän laittoi ruokaa, ja jatkaa: Ehkä tämä ruokalaji oli hänen oivallisin - tai ei oivallisin vaan täydellisin taideteoksensa. Materiaa mutta silti henkeä. Henkeä mutta silti materiaa.
RATKAISEVAN SYSÄYKSEN Klingsorin uralle on antanut hänen esi-isänsä Ukkoklingsorin vinoon sahatulle kannolle unohtama viinalasi, joka on aikojen kuluessa suoristanut itsensä! Löytö on kuin ilmestys:
Ja äkkiä hänelle oli selvää, että kuollut materia ei ole kuollutta. Sinä hetkenä hänestä tuli taiteilija. Lasi oli elänyt elämäänsä, oivaltanut vinoutensa ja kallistuneen asemansa ja päättänyt asettua ylväästi pystysuoraan. - - Jos lasilla olisi ollut nimi se olisi ollut Klingsor.
Klingsor ymmärtää, että hänen tehtävänsä on etsiä elämän salaisuutta kuolleen materian sisästä. Hänen oli määrä kuvata kuolleet esineet niin että niiden elämä tuli näkyviin. Niiden sisin. Hän aloittaa löytämästään juomalasista (jota hän sitten kuljettaa kaikkialle mukanaan), mutta vanhoista käärinliinoista pohjustetuille maalauskankaille pääsevät pian myös talon kahvikupit, vadit, tuopit, sillipytyt, padat, kauhat, pullot...
Klingsorin persoona herättää hilpeyttä, myötätuntoa, ihailua ja lopulta sopivasti kauhistustakin. Hän on oman tiensä kulkija, joka tekee juuri niin kuin parhaaksi näkee muiden ohjeista ja naurusta piittaamatta. Hänen itsetuntonsa vuoroin kasvaa ja kutistuu, mutta hän jatkaa tavallaan eli asetelmamaalarina.
LINDGRENIN VERRATTOMUUS on hänen kyvyssään venyttää ja tiivistää juonenkuljetusta, istuttaa runkoon jos jonkinmoista sivuversoa ja tarjota konkreeteille näkymille moninaisia tulkintamahdollisuuksia. Paitsi rakasta Västerbotteniaan ja sen omalaatuisia asukkaita, Lindgren tarkastelee Klingsorissaan ylipäänsä ihmisen osaa ja olemista ja tietysti taiteilijuutta sekä itseään.
Romaanissa mietitään huumorin varjolla hyvinkin vakavasti luovuuden olemusta ja taiteen rajoja ja tarkoitusta. Mitä taiteilija etsii? Mihin hän pyrkii? Saako taiteilija toistaa itseään vai onko hänen jatkuvasti muututtava? Millainen taide on hyvää? Millainen taiteilija hyväksyttävä? Voiko luovuutta arvottaa?
Vaikka myös kertoja on puolittain koominen hahmo, häntä tekee mieli uskoa, kun hän puolustaa tutkimuskohdettaan:
Totuus on että hän [Klingsor] ei koskaan kehittynyt taiteilijana. Hän ei muuttunut paremmaksi eikä huonommaksi. - - Mikä olisikaan voinut kehittyä ja muuttua hänen taiteessaan. Hän pääsi pitkälle, mutta ei päässyt koskaan perille.
Hän oli itse varhaisessa kirjeessään [vaimolleen] Fannylle muotoillut päämääräänsä: avata maalaustaiteen kirurgialla esineet ja paljastaa niiden sisäinen elämä.
Siihenhän [sisäisen elämän paljastamiseen] kaikki taide pohjimmiltaan pyrkii. Eikä milloinkaan kykene.
Myös kaunokirjallisuus? Myös Torgny Lindgren? Eiköhän.
Lindgren-fani kiittää!
Parasta Lindgrenin kerronnassa on jälleen kerran henkisen ja aineellisen riemukas rinnakkainelo. Hengen lento katkeaa tavan takaa materian autuuteen eli ruokaresepteihin, joissa tirisevät läskinpalat, siansorkat, kuivalihat, makkarat, sillinpyrstöt ja hauenkallot, pavut, puikulat ja pihlajanmarjat, kaikki klingsorilaisittain sovussa ja muhevina.
Aitoklingsorilaisen muhennoksen ääreen päässyt elämäkerturi toivookin, että osaisi kirjoittaa ei vain samoin kuin Klingsor maalasi vaan myös samoin kuin hän laittoi ruokaa, ja jatkaa: Ehkä tämä ruokalaji oli hänen oivallisin - tai ei oivallisin vaan täydellisin taideteoksensa. Materiaa mutta silti henkeä. Henkeä mutta silti materiaa.
RATKAISEVAN SYSÄYKSEN Klingsorin uralle on antanut hänen esi-isänsä Ukkoklingsorin vinoon sahatulle kannolle unohtama viinalasi, joka on aikojen kuluessa suoristanut itsensä! Löytö on kuin ilmestys:
Ja äkkiä hänelle oli selvää, että kuollut materia ei ole kuollutta. Sinä hetkenä hänestä tuli taiteilija. Lasi oli elänyt elämäänsä, oivaltanut vinoutensa ja kallistuneen asemansa ja päättänyt asettua ylväästi pystysuoraan. - - Jos lasilla olisi ollut nimi se olisi ollut Klingsor.
Klingsor ymmärtää, että hänen tehtävänsä on etsiä elämän salaisuutta kuolleen materian sisästä. Hänen oli määrä kuvata kuolleet esineet niin että niiden elämä tuli näkyviin. Niiden sisin. Hän aloittaa löytämästään juomalasista (jota hän sitten kuljettaa kaikkialle mukanaan), mutta vanhoista käärinliinoista pohjustetuille maalauskankaille pääsevät pian myös talon kahvikupit, vadit, tuopit, sillipytyt, padat, kauhat, pullot...
Klingsorin persoona herättää hilpeyttä, myötätuntoa, ihailua ja lopulta sopivasti kauhistustakin. Hän on oman tiensä kulkija, joka tekee juuri niin kuin parhaaksi näkee muiden ohjeista ja naurusta piittaamatta. Hänen itsetuntonsa vuoroin kasvaa ja kutistuu, mutta hän jatkaa tavallaan eli asetelmamaalarina.
LINDGRENIN VERRATTOMUUS on hänen kyvyssään venyttää ja tiivistää juonenkuljetusta, istuttaa runkoon jos jonkinmoista sivuversoa ja tarjota konkreeteille näkymille moninaisia tulkintamahdollisuuksia. Paitsi rakasta Västerbotteniaan ja sen omalaatuisia asukkaita, Lindgren tarkastelee Klingsorissaan ylipäänsä ihmisen osaa ja olemista ja tietysti taiteilijuutta sekä itseään.
Romaanissa mietitään huumorin varjolla hyvinkin vakavasti luovuuden olemusta ja taiteen rajoja ja tarkoitusta. Mitä taiteilija etsii? Mihin hän pyrkii? Saako taiteilija toistaa itseään vai onko hänen jatkuvasti muututtava? Millainen taide on hyvää? Millainen taiteilija hyväksyttävä? Voiko luovuutta arvottaa?
Vaikka myös kertoja on puolittain koominen hahmo, häntä tekee mieli uskoa, kun hän puolustaa tutkimuskohdettaan:
Totuus on että hän [Klingsor] ei koskaan kehittynyt taiteilijana. Hän ei muuttunut paremmaksi eikä huonommaksi. - - Mikä olisikaan voinut kehittyä ja muuttua hänen taiteessaan. Hän pääsi pitkälle, mutta ei päässyt koskaan perille.
Hän oli itse varhaisessa kirjeessään [vaimolleen] Fannylle muotoillut päämääräänsä: avata maalaustaiteen kirurgialla esineet ja paljastaa niiden sisäinen elämä.
Siihenhän [sisäisen elämän paljastamiseen] kaikki taide pohjimmiltaan pyrkii. Eikä milloinkaan kykene.
Myös kaunokirjallisuus? Myös Torgny Lindgren? Eiköhän.
Lindgren-fani kiittää!
 |
Torgny Lindgren. Kuva: Ulla Montan |
Kommentit
Lähetä kommentti