Iida Turpeinen: Elolliset

9. elokuuta 2015

Vanhukset valloittavat kaunokirjallisuuden kenttää 

Vuorossa on Eino Heikkinen, 90 v.

Kaunokirjallisuuden päähenkilöinä olen viime aikoina törmännyt yhä useammin ikäihmisiin. Voi olla, että ilmiöllä on jotain tekemistä vanhusväestön kasvun ja omien ikävuosieni karttumisen kanssa, mutta syyt voivat olla myös kirjallisia.

Pitkään elämään mahtuu monenlaista kerrottavaa ja paljon erilaisia vaiheita, eikä ainoastaan henkilökohtaisia vaan myös historian vaiheita. Juuri vanhat ihmiset kokemuksineen ja tarinoineen voivat olla kirjailijalle suoranaisia aarreaittoja.

Toisaalta vanhan näkökulma nykymaailmankin tapahtumiin saattaa olla yllättävän hedelmällinen. Toisenlaiseen elämään kasvanut ja tottunut katselee ympärilleen kuin muukalainen. Oudot ja hullunkuriset piirteet on helpompi huomata sivusta kuin keskeltä. Iäkkään henkilönsä näkökulmasta kirjailija pääsee esittämään luontevasti nykymenon kritiikkiä.

Kuoleman lähestyessä ihminen tekee tiliä elämästään ja uskaltaa usein paljastaa salattuja puolia omista tai läheistensä vaiheista. Vanhuus tarjoaa dramatiikkaa.Vanhukset voivat  loppuvuosinaan myös heittäytyä toteuttamaan elämänikäisiä aikomuksiaan ja unelmiaan, hurjiakin.

Vanhana tohtii olla rehellinen, sanoa mielipiteensä suoraan. Vanhus voi puheillaan ärsyttää ja huvittaa. Nuoremmat löytävät vanhusten käsityksistä, pinttyneistä tavoista ja nykymenon kyydissä pysymättömyydestä runsaasti naurun aiheita. Vanhuksista voi hyvin kirjoittaa myös komiikkaa tai ainakin tragikomiikkaa.

ONKO SIIS IHME, jos "vanhusromaaneja" kirjoitetaan ja luetaan suhteellisen paljon. Äkikseltään muistan lähiaikoina lukeneeni ainakin kymmenkunta proosateosta, joissa seikkailee yksi tai useampi vanhus pääosassa.

Tuomas Kyrön ihastuttavan yrmy ja kaikkikriittinen Mielensäpahoittaja on valloittanut lukijoita eri välineissä jo vuosia, ja Minna Lindgrenin persoonalliset ehtoolehtolaiset Siiri, Irma ja Anna-Liisa ovat ratkoneet omiaan ja muidenkin ongelmia jo kolmessa romaanissa Kuolema Ehtoolehdossa, Ehtoolehdon pakolaiset ja Ehtoolehdon tuho.

Ruotsalaista veijarivanhusta edustaa Jonas Jonassonin Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi. Romaanin päähenkilön Allan Karlssonin pako hoitokodista ja kehyskertomuksen mukana kulkevat seikkailut 1900-luvun historian melskeissä ovat seurattavissa myös elokuvana. Toisen ruotsalaisen humoristin Fredrik Backmanin romaanin Britt-Marie kävi täällä päähenkilö on vasta 63-vuotias mutta hänessä on kyllä ainesta Allan Karlssonin kaltaiseksi oman tiensä kulkijaksi.

Road-romaanit ovat yleensä kertoneet nuorista ihmisistä, mutta päättää sitä nykyään vanhakin lähteä tien päälle - ja vielä jalkaisin.

Englantilainen Rachel Joyce lähetti vuosi pari sitten eläkkeellä kärvistelevän päähenkilönsä patikoimaan Englannin eteläkärjestä aina Skotlantiin saakka romaanissaan Harold Fryn odottamaton toivioretki, ja keväällä ilmestyi suomeksi Emma Hooperin esikoisromaani Etta, Otto, Russell ja James, jossa pitkää taivalta Kanadan länsilaidalta kohti Atlanttia taittaa sinnikkäästi 82-vuotias Etta Vogel. (Molemmista romaaneista olen kirjoittanut taannoisessa blogijutussani.)

Harold Fryn ja Etta Vogelin matkanteko on pohjimmiltaan matkantekoa menneeseen, tapahtumiin, jotka on vihdoin pakko ottaa esille ja selvittää - ainakin itselleen. Samalla asialla on dekkaristina tunnetun Matti Röngän uusi kiinnostava romaani Eino. 

EINO ei ole dekkari, mutta Matti Rönkä on kyllä huolehtinut siitä, että romaanissa on myös jännitettävää.

Eino Heikkinen on yhdeksänkymppinen menestyneen kuljetusfirman aikoinaan perustanut mies, joka jouduttuaan terveyskeskuksen vuodeosastolle alkaa käydä läpi elämänvaiheitaan. Muistelua edistää pojanpojan Joonaksen kiinnostuminen Ukin luodinjälkiarvista, joiden Ukki sanoo olevan peräisin ihan muista kuin sotahommista.

Vanhojen valokuvien avulla Joonas alkaa saada tietoja entisen kaukopartiomiehen sodanjäkeisistä rajanylityksistä, mutta paljon Ukki jättää äreästi myös omaksi tiedokseeni: "Eivät kaikki minun asiani teille kuulu." On kuin Rönkä tähdentäisi, että loppujen lopuksi jäämme toisillemme aina salaisuuksiksi.

Matti Rönkä on luonnehtinut Viktor Kärppä -sarjansa viimeisen romaanin ilmestymisen yhteydessä päähenkilönsä olemusta tavalla. joka sopii mielestäni myös hänen Einoonsa: "-- hän selviää vaikeuksista ja tekee enemmän kuin yhden miehen osa on, mutta kaikki mennyt kulkee mukana, kuin kivinä repussa." Viktorin tavoin kirjailija antaa Einollekin mahdollisuuden keventää reppuaan, "oppia armollisuutta, muuttua".

Tekemisiään ei voi enää muuttaa, mutta niiden kanssa voi tulla sinuiksi. Kuolleilta ei voi pyytää anteeksi, mutta elävien, myös itsensä, kanssa voi tehdä edes jonkin sortin sovinnon.


MATTI RÖNGÄN Eino on sekä ihmisenä että vaiheiltaan kiinnostava tuttavuus. Hänen sanavalmiutensa ja  itseironiansa tuntuvat tosilta ja herkullisilta.Hän on kovuudessaankin inhimillinen ja syyllisyydessään sympaattinen. Kun vanha mies toteaa: "En minä tätä kohtaloa valinnut. Se minulle annettiin", kenestä enää olisi hänen tuomarikseen.

Kaiken kaikkiaan Röngän romaani on joka suhteessa kompakti kokonaisuus. Jämäkän perusrungon ympärille rakentuu elämänmakuinen erikokoisten kohtausten, tarinoiden ja arkipuheiden verkosto, ja Röngälle ominainen napakka ja täsmällinen kieli sopii hyvin yksiin romaanin perusvirityksen ja päähenkilön mielenlaadun kanssa.