Iida Turpeinen: Elolliset

 17. elokuuta 2015

Realismia ja mytologiaa 

Katja Ketun Yöperhonen jatkaa Kätilön linjoilla

                                                         Katja Kettu: Yöperhonen. WSOY 2015. 326 s.

On vuosi 1939. Rajavartiolaitoksen päällikön, valkokenraali Henrik Malisen kuopus Irga hiihtää rajan yli Suureen Seikkailuun. On syy. On hotka. Suenhammas, neuvostoliittolainen agitaattori, odottaa luokseen raskaaksi ryskimäänsä 15-kesäistä Petsamon tyttöä. Ainakin Irga uskoo niin.

Katja Ketun romaani Yöperhonen jatkaa monessa suhteessa samoilla linjoilla kuin neljän vuoden takainen Kätilö. Jälleen sitkeä ja rohkea nainen taistelee hengestään ja onnestaan keskellä väkivaltaa ja kuolemaa. Kätilö-romaanin punaäpärä Vikasilmä-Villisilmä on Yöperhosessa tynkäkieleksi rusikoitu Mykkäläinen-Villilintu, ja Titovkan vankileiri on vaihtunut Vorkutan työleiriksi Siperiaan.

Neuvostoliitossa vakoojaksi leimatun Irgan pelastukseksi koituu tutustuminen marilaisnaiseen Elena, Elna, Mihailovnaan. Sielunsisar auttaa sukukansan kasvattia pysymään hengissä ja järjissään jo vankikuljetuksen aikana: "Kyllä tästä nuori ihminen selviää, kun pidetään yhtä!" -  Tulee mieleen, että Kätilössäkin vahva nainen ottaa pelastaakseen hätää kärsivän nuoremman.

KETTU kuljettaa tarinaansa kahdessa aikatasossa. Samalla kun seurataan Irgan vaiheita tähän päivään saakka, nykyhetkessä ollaan Marinmaalla Lavran kylässä, jossa Suomesta saapunut toimittaja Verna yrittää selvittää kansatieteilijäisänsä väkivaltaista kuolemaa. Isä ei ole ollut Lavrassa vain kulttuuria vaan myös sukujuuriaan tutkimassa.

Marinmaa on Ketulle oivallista maastoa monessa mielessä. Sen avulla hän pääsee tarkastelemaan kriittisesti, kuinka kaltoin piskuista kielivähemmistöä ja sen kaltaisia on kohdeltu ja kohdellaan edelleen. Toisaalta marilaisten ikivanhat perinteet ja uskomukset tarjoavat kansanuskosta ja mytologiasta kiinnostuneelle kirjailijalle mainiota aineistoa luoda romaanin inhorealismin vastapainoksi ja ympärille suorastaan romanttinen uskon ja harhanäkyjen maailma.

Elna kertoi loputtomia tarinoita kodistaan. Isoisästä, Suuren Kynttilän eli Kogu Sortan valkoasuisesta mahtimiehestä, joka söi veripaltua ja raakaa lihaa, joka ensimmäisenä päästi naisetkin uhrilehtoihin ja oli niin himokas, että noudettiin vainajien päivänä takaisin haudasta viitenä vuotena kuolemansa jälkeen, jotta pääsi yhtymään vaimoonsa. Pyhistä puista, joissa asuivat maanyliset, hyvät jumalat. Siskostaan Tajrasta, joka oli mennyt naimisiin kyläkomissaarin pojan, Oden Käärmeenkielen kanssa.

Kettu hyödyntää myös marin kieltä. Pienin lainauksin tekstiin tulee paikallisuuden tuntua ja annos eksotiikkaa. Samalla asian voi nähdä kielipoliittisena kannanottona: Kielenpotaska se on, joka pitää ihmisen juurillaan.

KIELITAITURINA Kettu on omaa luokkaansa. Omaperäisiä uudis- ja yhdyssanoja tuntuu syntyvän kuin itsestään, ja tämän tästä ihastelen romaanin kuvailevien sanojen osuvuutta ja kekseliäitä hellittely- ja liikanimiä. Erityisen kuvalliseksi kieli käy aina, "kun halu survaisee mahlan liikkeelle".

Halu ja erityisesti naisen halu on Yöperhosessa hyvin esillä. Se ei tyrehdy edes epäinhimillisissä leirioloissa, joissa itsensä myyminen ja raiskaukset ovat arkipäivää. Irga haluaa petollista Pikku Varpustaan jopa sielunsa myyden, ja Lavrassa järkevä Verna unohtaa hetkessä tehtävänsä, kun tuntee jättikokoisen Kostjan miehentuoksun vierellään.

Rakkaus on yksilöiden välistä vallankäyttöä; leirihierarkiassa valtateema laajenee yhteisölliseksi.

Yöperhosessa valta tiivistyy johtajan näkymättömyyden ympärille, ja ilmiötä tarkastellaan useina variaatioina. Näkymättömyydellään hallitsija voi saada aikaan tavoittelemansa sekasorron tai jatkuvan varuillaanolon ja pelon, ja myyttisenä hahmona hän on alistettujen ulottumattomissa.

Katja Ketun romaanissa tällaisia yliluonnollisiksi muuttuneita hallitsijoita löytyy sekä historiasta että nykypäivästä, leiristä ja sen ulkopuolelta. Vova, yksi heistä, saa kovasti Putinia muistuttavan äänen, eikä itänaapuri jää kritiikittä muutenkaan.

Kuva: Ofer Arim

YÖPERHONEN on täynnä aiheita, sanottavaa ja yllättäviä käänteitä. Niitä on jopa siinä määrin, että selkeistä pääteemoistaan huolimatta tarina uhkaa välillä puuroutua, ja kielenkin yltäkyllässä on vaaran hetkensä.

Eniten mietityttää kuitenkin se, että järkyttävä taistelu elämästä ja rakkaudesta alkaa aika ajoin tuntua enemmänkin jännittävältä, fantasialla koristellulta seikkailulta.

Kettu käyttää paljon hyväkseen sinänsä kiinnostavia, symbolisia esineitä. Ne ovat tietysti rakenteen ja jännitteen luomisen kannalta tärkeitä, mutta niiden määrä syö niiden tehoa.

Shakin pelaaminen, musta ratsuhevonen, poronnahkasaappaat, mehiläiset, tissikello, risku, salaperäinen valokuva, lyijykynä, perhoset... Yhdessä toistuvien harhanäkyjen ja luonnonhenkien kanssa ne tekevät tarinan pinnasta salaperäisen uhkean ja värikkään mutta sumentavat syvemmälle näkemistä? Mm. sen vuoksi Yöperhonen ei ansioistaan huolimatta nouse mielestäni Kätilön veroiseksi taideteokseksi.