maanantai 20. huhtikuuta 2015

20. huhtikuuta 2015


Ja anna meille rauha


Hanna Tuurin uusi romaani on runsas sekä kieleltään että sisällöltään




Hanna Tuuri: Ranta. Otava 2015. 285 s.



Kauan sitten Nora ja Seamus olivat olleet kuin sisarukset, olivat juosseet kotikaupungin kujia samanlaisissa repaleisissa tennareissa, polvet kesän vapaudesta ruvella, etuhampaiden paikalla aukko kuin portti huomiseen: kaksi kesäauringon punaiseksi kuorimaa valkeaihoista lasta, kaksi yksinäistä ja pelokasta; Seamus kierosilmineen hontelona ja puolustettavana, Nora tuimana, syntymäsitkeänä, unelmiinsa pakenevana.

Irlantiin 2004 muuttaneen Hanna Tuurin uudessa romaanissa Ranta jo aikuiset ja perheelliset Nora ja Seamus joutuvat pitkän tauon jälkeen tekemisiin toistensa kanssa, kun lapsuudenystävyksistä kolmas Jim joutuu tajuttomaksi hakattuna sairaalaan.

Kotikulmiltaan Dubliniin lähteneiden Noran ja Seamusin elämä on näennäisesti kunnossa. Nora tekee arkkitehdin töitä dublinilaisessa toimistossa, ja Seamus ajaa rekoilla milloin laillisia ja milloin laittomia kuormia. Vain Jim näyttää joutuneen tuuliajolle.

Alkaa kuitenkin paljastua, että kolmikon keskinäisiin suhteisiin on jäänyt nuoruudessa ikäviä säröjä. Heillä jokaisella on tunnollaan ja taakkanaan asioita, jotka vaativat käsittelyä, mikäli he mielivät saada kiinni elämästään.


ROMAANIN IHMISKUVAUS on psykologisesti perusteltua ja hienosyisen tarkkaa. Jimin rooli on paljolti passiivinen, mutta juuri hänen olemassaolonsa ja tilansa määrittävät lähes kaikkea tapahtunutta ja tapahtuvaa. Valaisemalla Jimin persoonaa vuoroin Noran ja Seamusin näkökulmasta kirjailija rakentaa hänestä ihmisen, josta ei oikein kukaan eikä mikään saa otetta - ei hän itsekään.

Kolmikosta jokaisella on tavalla tai toisella rankka lapsuus. Äpärälapsen Noran elämä isoisän talossa on ollut pelkkää piinaa, josta saattoi vapautua hetkeksi vain livahtamalla naapuriin. Puolikiertolainen Seamus viallisine silmineen on koettanut pärjätä kiusaajilleen nyrkeillään, ja mielisairaan isänsä ainoa poikalapsi Jim on ottanut asiakseen esittää yhtä, tehdä toista ja pettää kaikkia.

Levottoman Seamusin henkilökuvasta tekee erityisen kiinnostavan ja ymmärrettävän hänen sukutaustansa.

Tuuri kuvaa värikkäästi mutta romantisoimatta Seamusin yhteyksiä äitinsä kiertolaissukuun ja sen erilaiseen elämäntapaan, jota ulkopuolisten on vaikea ymmärtää ja sietää. Poliisin jälleen kerran kovisteltua teollisuusalueen kupeeseen asettuneita leiriläisiä nämä ihmettelevät ulkopuolisten ikuista käännyttämisintoa:

Kiertolaiset eivät olleet hukassa tai pelastamisen tarpeessa. He elivät niin kuin halusivat. Vain koska he eivät eläneet niin kuin paikallaanasujat, eivät suostuneet paikallaanasujien lakeihin ja komentoon, eivät olleet tulleet pelkureiksi, talojen ja tavaran omistajiksi, ei heidän tapansa elää ollut väärä.


YHTEISKUNNALLISEN tästä monitasoisesta romaanista tekee näkyvimmin sen tapahtuma-ajan taloustilanne.

Lamaan suistunut Irlanti on ulkopuolisten kurinpalauttajiensa armoilla. Irtisanomiset seuraavat toisiaan, ja pakenemaan kykenevät suuntaavat töihin ulkomaille. Noran aviomiehessä Paulissa kirjailija kuvaa lähietäisyydeltä perheenisää, jolle tunnollisten ja epäitsekkäiden työvuosien jälkeen onkin johtajanpaikan sijasta annettu kylmästi lopputili.

Kylmyyttä huokuu myös romaanin harkitusti rakennettu ympäristökuvaus. Luonto ja luonnonvoimat - sumu, sade, tuuli, pyry - ovat sekä konkreetteja että metaforisia elementtejä. Ne ovat henkilöiden psyykkisten vaikeuksien kehyksiä ja kaikupohjia, eikä kirjailija säästele tilaa niitä kuvatessaan.

Ne luovat romaaniin myös väkevän paikallisuuden tunnun samoin kuin Tuurin tarjoilema tuhti annos salaperäisiä tarinoita, perimätietoa ja uskomuksia. Kelttimytologiaa tunteva saattaa hyvinkin nauttia runsaista myyttisten sankarien ja romaanin henkilöiden rinnastuksista, mutta on tunnustettava, että minulle olisivat riittäneet toivomuspuun kangassuikaleet ja Seamusin isoäidin taiat.


TOTUTTELUA saattaa vaatia myös Tuurin täyteläinen, runsaskuvainen ja runollinen kieli. Totuttelu kuitenkin kannattaa.

Tuuri kirjoittaa sekä silmälle että korvalle. Hän rakentaa pitkiä ketjumaisia virkkeitä, käyttää silmiinpistävän runsaasti adjektiiveja ja kuvailevia verbejä ja maalailee tekstiään alkusoinnuilla. Keinuva rytmi ja melodisuus korreloivat mielestäni hyvin romaanin merimaisemien kanssa.

Tuurin kielen erottuvin tunnusmerkki on sen kuvallisuus. Lasten posket eivät ole kylmästä punaiset vaan kylmästä ruusuilla eikä marraskuun yö ole hyytävä vaan pakkasmetallia iholla. Ja katsokaapa, millaiselta näyttää laman uhkaaman arkkitehtitoimiston aamu:

Kahviautomaatilla odottaa lumimyrskyn yhteen ajamien keisaripingviinien kokous. Toisiinsa painautuneina, viimeisen jäätikön viimeisellä reunalla ne kyyhöttävät odottamassa sukupuuttoaan. Eviksi vääntyneet siivet kohoavat lentämisen muistoa hamuavaan läiskeeseen, oranssiraitaiset nokat päästävät linnunlaulun unohtaneita valituksia.

Mutta vaikka romaanin perustunnelma on tumma ja viluinen, kirjailija ei jätä lukijaansa epätoivoon. Romaanin pääteema, rauha ja rauhaan pyrkimisen tarve ja tärkeys, toistuu kirjassa monina muunnelmina.

Jokaisella on tietysti oma rauhansa, mutta henkilökohtaista rauhaa ei saavuta ilman yhteistä, keskinäistä rauhaa. Sen löytämisen edellytyksistä ja mahdollisuuksista Hanna Tuuri kirjoittaa uudessa kirjassaan suorastaan hartaasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti