Iida Turpeinen: Elolliset

14. huhtikuuta 2015

Lars Huldén on karheuden ylistäjä

Lars Huldén: Yhä mennään eteenpäin (Kroppen sig framåt lutar). Suom. Pentti Saaritsa. Siltala 2015. 129 s.

        Jokainen työpäivä päättyy kun tulee ilta.

        Jokaisella työviikolla on viikonloppunsa.

        Vain runoilijan työ ei pääty koskaan

        hänen elämänsä päivinä.

Lars Huldén täyttää ensi vuonna yhdeksänkymmentä, mutta Yhä mennään eteenpäin, kuten uusi runokokoelma todistaa.

Pentti Saaritsan suomentama kokoelma marssittaa esiin tuttuja "lassemaisia" aiheita ja teemoja. Joitakin niistä uskaltaudun tarkastelemaan, vaikka runoilija vertaakin kirjallista analyysia täiden turkiksista nyppimiseen.

JO KOKOELMAN kolmen osaston nimet kertovat paljon. Solilokviumissa eli monologissa runon puhuja mittailee tuttua lähiluontoa katseellaan ja aika-akselilla. Osaston Maa niin kuin se makaa runoissa pääosan saa arvatenkin yhteiskuntakritiikki, ja Poetiikan perusasioissa puhuja pänttää sekä omaan että kuulijoidensa päähän runoilijuuden vaikeasti opittavia aakkosia. Vain se tuntuu puutteelta, että kokoelmassa ei ole lainkaan sisällysluetteloa.

Huldénin lyriikan puheenomaisuus ja itsensäkokoisuus viehättävät. Solilokvium-otsikko saa jo toisessa runossaan perustelun, kun puhuja kertoo osoittavansa sanansa itselleen, koska ei tiedä, kuka häntä ylipäänsä kuuntelee. Kielen ja sanomisen merkitys tulee kauniisti esille runossa "Kun kävelen vanhaa polkua". Siinä kieli on

        kuin varjo itseni sisällä.

        Varjo kertoo minulle mitä näen,

        kuulen, tunnen, muistan siellä missä kuljen.

Runon loppu tuo mieleen Saarikosken kokoelman Kuljen missä kuljen. Yhteistä molemmille runoilijoille on arjen havainnointi ja kritisointi, mutta Huldén ei kulje missä tahtoo vaan missä kohtaloonsa mukautuneena voi. Ikääntyneen silmät katsovat lähelle: kotipihan honkaa, lehtikuusia, tienhaaraa, tienvarren kuoppaa, metsää ja ryteikköä. Runot poimivat ympäriltä tai mielestä pyitä, närhen ja kuukkelin. Kaikki luonnossa on merkityksellistä ja mietiskelyn arvoista.

TUNTEISTA tärkein on rakkaus. Siitä Huldén pitää kiinni häpeilemättä, sillä olla rakastamatta on olla / kuollut. Runoissa puhuu realisti, joka ymmärtää kehonsa muutokset ja elämänsä kulun ja rajat. Yksi kokoelman hienoimmista runoista on kuin takautuva ja lopulta nykyhetkeen kiertyvä pienoiselämäkerta:

        Kumarrun eteenpäin,

        Kumartelen erilaisista syistä:

        Kunnioituksesta jotakuta tai jotain kohtaan,

        kun kiitän aplodeista,

        kun katson lastani korisängyssä,

        kun herätän rakastettuni

        keveällä suudelmalla,

        kun hilaan ylös

        sangollisen vettä kaivosta,

        kun tutkin muurahaisten elämää,

        kun en enää jaksa seisoa suorana,

        kun katson reunan yli

        syvyyteen.

Resignaatio ja surumielisyys kuuluvat ikääntymiseen mutta eivät suinkaan ole vanhan ihmisen ainoat seuralaiset. Huldénin runoissa on aina aimo annos poikamaista ilkikuria, terävää yhteiskunnallista kannanottoa ja itseironiaa.

Maa niin kuin se makaa -osastossa runoilija käsittelee huldénmaisella huumorillaan mm. vanhustenhoitoa ja joulunviettoa, yliopistouudistuksia ja lakimuutoksia ja tekee ihan sananmukaisestikin selvää avoimien ovien politiikasta ja EU:n kovasta ytimestä.

HURJIMMILLAAN Huldén kirjoittaa lyriikkaa vaikka käymäläkourujen korkeudesta tai pytyllä istumisen tuloksista, mutta kun tulee puhe sodasta, hänen äänensä vakavoituu. Peltojen keskellä kohoavien kiviröykkiöiden joukkohautamaisuus ja muisto merkillisestä litamadosta sodan ennusmerkkinä puhuttelevat totisuudellaan.

Runoilija itse määrittelee lyyrisen päämääränsä Poetiikan perusasioita -osastossa: Minä laulan karheuden ylistystä. / Älköön kielen sulokkuus koskaan hämätkö sinua. "Karheuden ylistystä" onkin osuva sanapari kuvaamaan hänen runouttaan. Haluan kuitenkin täydentää Huldénin lyriikan määrittelyä vielä  toisella kokoelmasta poimitulla luonnehdinnalla:

        Kirjallisuudentutkimus on päätynyt päättelemään, että se

        mikä on hyvän runon tunnusmerkki ja mikä erottaa sen

       keskinkertaisista tai huonoista runoista on se että se on hyvä.

M.O.T.