keskiviikko 28. tammikuuta 2015

28.tammikuuta 2015


Saksa vuonna nolla


W. G. Sebald: Ilmasota ja kirjallisuus. Suom. Oili Suominen. Tammi 2014. 149 sivua.


Englantiin vuonna 1970 asettuneen saksalaiskirjailijan W. G. Sebaldin (1944-2001) koko komea tuotanto käsittelee tavalla tai toisella muistamisen ja unohtamisen kysymyksiä. Sebaldilta viime syksynä suomeksi ilmestynyt esseeteos Ilmasota ja kirjallisuus jatkaa samaa teemaa.

Kirja koostuu kahdesta pitkästä esseestä. Niistä ensimmäinen eli nimiessee perustuu Sebaldin Zürichissä 1997 pitämään luentosarjaan, jossa hän pureutui toisen maailmansodan viimeisinä vuosina toteutettuun Saksan kaupunkien massiiviseen pommittamiseen.

Esseen peruskysymys on, kuinka tuosta hirvittävästä tuhosta on lähes kokonaan vaiettu saksalaisessa sodanjälkeisessä kirjallisuudessa. Miksi saksalaiset kirjailijat eivät halunneet tai voineet kuvata katastrofia, jonka heidän miljoonat maanmiehensä joutuivat tavalla tai toisella kokemaan?

Yksi harvoista aiheeseen tarttuneista oli Heinrich Böll, mutta hänenkin romaaninsa Enkeli oli vaiti (Der Enger schwieg) julkaistiin vasta 1992. Suomeksi tämä Nobel-kirjailijan esikoisteos ilmestyi Markku Mannilan kääntämänä 1993. Suosittelen.


PÄÄSYY pommituksia koskevaan yksilölliseen ja kollektiiviseen muistinmenetykseen ja itsesensuuriin lienee syyllisyys, mutta sen ohella Sebaldilla on esittää muitakin tilanteeseen vaikuttaneita tekijöitä. Vaikenemaan pakottivat mm. häpeäntunne ja voittajiin kohdistunut uhma,  ja monilla ainoa keino jatkaa elämää raunioiden keskellä oli nöyryytyksen eliminointi ja tietynlainen tunteettomuus.

Sebald tarjoaa järkyttäviä tetoja ja kuvauksia eloonjääneiden elämästä rottien ja kärpästen hallitsemissa rauniokaupungeissa. "Noissa kuolleiden kaupungeissa asui tuntematon, outo kansa, joka oli eristetty sivilisaatiostaan ja historiastaan, palautettu nomadien ja keräilijöiden kehitysasteelle."

Mutta se oli sen ansainnut, ajatteli muu maailma?

Esseestä löytyy kyllä perusteluja Saksan kaupunkien hävittämiselle. Sebald antaa ymmärtää, että pommitusstrategia syntyi äärimmäisen vaikeassa tilanteessa. Hän kuitenkin kyseenalaistaa hävityksen massiivisuuden ja häikäilemättömän jatkamisen. Pommituksiahan jatkettiin mm. siksi, että kalliisti tuotettua materiaalia, koneita ja niiden arvokasta lastia, ei missään nimessä voitu jättää lojumaan lentokentille!

Perustelu kuulostaa kyyniseltä siitäkin huolimatta, että valtakunnanmarsalkka Göring olisi mieluusti tehnyt saman Lontoolle kuin operaatio Gomorrah teki Hampurille.


JÄLKIMMÄINEN ESSEISTÄ kritisoi runsaasti arvostusta saaneen saksalaiskirjailijan Alfred Anderschin elämänvalintoja ja tuotantoa.

Anderschin tuotantoa tuntematta Sebaldin mielipiteisiin on mahdoton ottaa kantaa, mutta yleisellä tasolla tämäkin essee on kiinnostava. Se panee pohtimaan, missä määrin taideteosta tarkastellessa pitäisi ottaa huomioon sen "kehys ja tausta" eli tutkia tekijän moraalisia elämänvalintoja ja niiden ilmenemistä hänen työssään.

Sebald on vahvasti sitä mieltä, että kun moraalisesti epäilyttävä kirjailija pitää kaunokirjallisuutta täysin neutraalina esteettisenä alueena, lukijan on syytä olla tarkkana. Toinen yhtä arveluttava asia on kirjoittaa tuhosta esteettisesti, kaunokirjallisia ja retorisia efektejä viljellen. Tällaisia kirjailijoita Sebald löytää ikäväkseen useita Saksan sodanjälkeisestä kirjallisuudesta.

Sebaldin mielestä ainoa hyväksyttävä peruste täydellisen tuhon kuvaamisessa on "totuuden ihanne". Se näkyy hellittämättömänä ja kiihkottomana todellisuuden havainnointina ja tekstin rehellisenä ja teeskentelemättömänä asiallisuutena. Sellaisesta esimerkikseen Sebald ottaa Hans Erich Nossackin raportin Hampurin pommituksista.

Totuudenjano ja konstailemattomuus ihanteenaan kirjoittaa Sebald itsekin. Esseeteoksen lisäksi erinomaisiksi esimerkeiksi käyvät häneltä jo aiemmin suomennetut Austerliz, Vieraalla maalla, Saturnuksen renkaat ja Huimaus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti