Antti Hurskainen: Suntio

 

Kahdenlaista kirkkoremonttia, teoreettista ja käytännöllistä

Antti Hurskainen: Suntio. Siltala 2023. 288 s.

He ovat ottaneet tavakseen keskustella. Kirkkoherra ei itse keitä kahviaan, suntio tuo pullat. Kannatan ja kannustan valmiissa maailmassa. Miksi en luonnostelisi aiheita? Aikuiset miehet päättävät lopulta itse. / Kaksi tai kolme, jotka ovat koolla Hänen nimissään.

Antti Hurskaisen (1986) kolmas romaani Suntio, yksi tämän vuoden Finlandia-palkinnon ehdokkaista, käsittelee uskon ja uskonnon kysymyksiä tosissaan ja omaperäisesti. Kaksiosaisen romaanin keskustelijat ovat viisivuotiaan tyttärensä yksinhuoltaja suntio Turtola ja seurakunnan alkoholiongelmainen kirkkoherra Sirén.

Vaikka dialogi on hengellistä, huumoriakin löytyy. Romaanin tunnelma synkkenee, kun Turtolan tytär sairastuu vakavasti ja kärsimyksen ongelman käsittely muuttuu teoriasta todeksi. Ahdistavasta käännekohdasta selvittyäni oloni kuitenkin taas helpottui. Turtolan vankilakirjeet, jotka täyttävät suurimman osan romaanin jälkipuoliskoa, eivät nekään ole valoisia, mutta omanlaistaan rauhaa ne huokuvat.

HURSKAISEN  KIELI ON TEHOKASTA JA TAITAVAA. Otti kuitenkin aikansa, että pääsin siitä kunnolla nauttimaan. Jo se, että Suntio on eräänlainen esseeteoksen ja romaanin yhdistelmä, tekee lukemisesta haastavaa.

Turtolan ja Sirénin dialogia seuraa kiinnostuneena, mutta ensin pelkistä repliikeistä on vaikea erottaa, kumpi kulloinkin puhuu. Eteneminen käy kitkatta vasta, kun henkilökuvat kirkastuvat. Silloin pystyy paremmin ottamaan huomioon senkin, millaisista lähtökohdista väitteitä ja todisteita esitetään.

Ensimmäisessä osassa tapahtumia raportoi yleensä Turtola tai ulkopuolinen kertoja, mutta dialogien saatteeksi ja välissä kommenttejaan esittää myös kursivoitu kolmas ääni, kirjailijan? Lisäykset toivat mieleeni näytelmiin kirjoitetut parenteesit, vaikkeivat olekaan samalla tavalla ohjeistavia.

Romaanin toisen osan rakenne on yksinkertaisempi. Turtolan kirjeiden kanssa vuorottelevat hänen minäkertojana esittämänsä kuvaukset tekemisistään ja havainnoistaan Sukevalla. Alkupuolen intensiivisen lukemisen jäljiltä toisen osan yksiäänisyys saattaa vaikuttaa helpolta, mutta mietittävää kyllä riittää romaanin loppuun asti.

Turtolan kirjeet mm. Sirénille, seurakunnan kappalaiselle, ex-vaimolle, isälle, kodille, Jumalalle ja Sauli Niinistölle ovat tietysti vastauksettomina yksipuolisia. Ne kuitenkin tarkentavat päähenkilön ajattelua ja ovat tärkeitä hänen muuten aukkoiseksi jäävän menneisyytensä ja käyttäytymisensä ymmärtämiseksi.

TURTOLAN JA SIRÉNIN KESKINÄISESSÄ MITTELÖSSÄ sympatiani ovat selvästi Turtolan puolella, vaikka hänen tunne-elämänsä vaikuttaa puutteelliselta ja uskonelämässäkin on rajoitteensa. Hän on omistautunut isä ja käy mielellään pelaamassa lentopalloa, mutta hänen suoruutensa ja ehdottomuutensa tekevät hänestä epäystävällisen ja hankalasti lähestyttävän, oli kyse maallisista tai hengellisistä asioista.

Turtola on käytännön mies, jolle aine on pyhää ja konkreetti tekeminen jumalanpalvelusta. Hänelle riittää usko siihen, että Jumala on. Ei Kaikkivaltiaan tarvitse sen kummemmin puhua tai näyttäytyä.

Kun Turtola korjaa saarnastuolin hapertunutta porrasta tai rakentaa tyttärelleen uutta sänkyä, hän tekee työtään samalla hartaudella ja perusteellisuudella kuin Antti Hyryn romaanien aitan rakentaja tai uunin muuraaja: suunnittelee, työstää, katsoo, koettelee ja jatkaa. Vaikka kyse on täysin konkreetista tekemisestä, se alkaa jostain syystä - samoin kuin Hyryllä - tuntua myös vertauskuvalliselta.

Naulan kanta on koholla. Saan kiinni vasaran haaralla ja nostan. Puu osoittautuu niin lahoksi, että pystyn irrottamaan säleitä käsivoimin. Haen niille pahvilaatikon tai mieluummin saavin. Runko, jossa porras on ollut kiinni, ei vaikuta yhtään hauraalta.

Sirénillä uskonelämä ja elämä ovat molemmat kriisissä. Vaimo, poika ja Alkon stimulantit sopivat huonosti yhteen, eikä tutkimus Dietrich Bonhoefferista ota edistyäkseen. Sirén puhuu paljon, mutta ei tee mitään. Hän esittelee Turtolalle maallisia ja teologisia kipukohtiaan, mutta pitää niistä tiukasti kiinni.

Turtola ei tarvitse Siréniä, mutta itsereflektioissaan möyhivälle kirkkoherralle suntio on tuiki tarpeellinen kuuntelija ja vastaväittäjä, vaikka Sirén kritisoikin vastapuolen suoraviivaisuutta:

Sinulla on omalaatuinen tarve rationalisoida Jumalaa. Selkeät linjat, oikea oppi, pulinat pois. - - Kunnia teologiallesi, Turtola, mutta se on liian johdonmukaista. Et resonoi kaaoksen todellisuuden kanssa.

MIEHET KÄYVÄT PITKIÄ KESKUSTELUJA Ingmar Bergmanin filmeistä ja uskonkamppailuista ja sivuavat monia kaunokirjallisuuden, filosofian ja maalaustaiteen tunnettuja teoksia. Mutta analysoitavaa löytyy myös läheltä ja matalammalta, ja tiukkoja mielipiteitä lausutaan mm. Kiihtelysvaaran kirkkopalosta, Mikael Jungerin "toivovaisuudesta" ja Pirkka-Pekka Peteliuksen anteeksipyyntönäytöksistä.

Esiin tietysti nousevat myös kirkon sisäiset huolenaiheet: tilojen surkea käyttöaste ja opin ja rituaalien epätoivoinen nykyaikaistaminen. Pitäisi hankkiutua kirkolta sosiaaliseen mediaan ja kaljailtoihin, korvata Sana banaaleilla puheenaiheilla ja muuttaa messut viihdetuokioiksi. Pitäisi olla avoin, salliva ja ennen kaikkea miellyttävä. Oltava näkyvillä ja esiinnyttävä.

Hurskaisen kritiikki on terävää mutta jättää tilaa lukijan mielipiteille. Esimerkiksi seurakunnan kappalaisen Jenni Lepän modernit irtiotot vanhoista käytänteistä voi jokainen tulkita tavallaan. Sirénin muutoshaluttomuus on kuitenkin lähinnä henkistä ja fyysistä laiskuutta, ja Turtolalle riittävät naulat ja vasara.

Temaattisesti tärkeintä pohdittavaa ovat kristinuskon suuret ja vaikeat kysymykset uskosta, toivosta ja rakkaudesta, synnistä ja syyllisyydestä, kärsimyksestä, kuolemasta, armosta ja anteeksiantamuksesta. Niissä ei liikuta pintatasolla, vaikka Hurskaisen kieli ottaakin usein vauhtia arjesta.

Kun suntio ja kirkkoherra keskustelevat esimerkiksi uskosta ja toivosta, jälkimmäinen päätyy pitämään toivoa vain ikävänä kiilana uskon ja elämän välissä ja selittää näkemystään:

Uskossahan Jumala toteutuu eikä missään muualla. Toivova heittää tikan ja riemuitsee häränsilmästä koska osasi pitää huippusuoritusta mahdollisena. Uskova laskee tikat tiskille, tilaa tuopin ja asettuu ikkunapöytään katsomaan vuoroin yläviistoon, vuoroin reisiinsä.

Siren jatkaa: Kumpi toimii kestävämmin? Kumpi osaa, tarpeen tullen, kuolla?

MIKÄLI KIRJAILIJAN TARKOITUS on ollut järjestää lukijansa aivoissa oikein reipas ristiveto, hän onnistuu erinomaisesti. Ainakin minun ajatukseni kokivat kirjaa lukiessa monet kerrat tarvetta lähteä nurkistaan, tuulettumaan tai peräti karkuun.

Samalla Suntiossa on myös puhtaasti kaunokirjalliset puolensa. Pidin kovasti Turtolan ja hänen tyttärensä yhteisistä kohtauksista ja paikallisen kylähullun Juhi Bergströmin performansseista. Viisivuotiaan asiallisuus ja originellin aikuisen odottamattomat tempaukset toimivat mainioina vastakohtina suntion ja kirkkoherran teologiselle pähkäilylle.

Antti Hurskainen on tiukan muodon mestari, mutta Suntiossa mikään ei ole yksiselitteistä. Kaikesta löytyy kääntöpuolensa, ja kääntöpuolikin kääntyy yleensä vielä nurinperin. Suntiossa törmäävät puhe ja teot, teoria ja käytäntö, valittu ja rakennettu, ja sen yksittäisiin motiiveihinkin Bonhoefferia myöten sisältyy monenlaista latausta.

Suntiossa on runsaasti myös napakoita aforistisia tiivistyksiä, jotka haluaa ehdottomasti painaa mieleensä.

Kirjeessään kodille Suntio opettaa: Koti on taivaan esiaste. Laittamalla huoneen kuntoon, Herran ja omansa, tekee ikuisuuden pohjatyötä. Ja: Tuonpuoleisen kukkaniityillä voi käydä korkeintaan piknikillä. Jos on olemassa taivas, sen täytyy muistuttaa kotia. Jokainen asukas hengittää täysillä keuhkoillaan.

Antti Hurskainen. Kuva: Laura Malmivaara